Missä vaiheessa mangot vaihtuivat Coelho-quoteihin, piru vie...

Sweetmorn, 53. Discord, 3174

VAROITUS lienee paikallaan: tämä teksti on Tylsä. Ei tylsä, ei sekava, ei naurettava vaan Tylsä. Minun piti kirjoittaa selostusta vapusta (koska sitä riittää) ja pistää vihdoinkin niitä uusia sarjakuvia tänne (lupaan ihan oikeasti, te näette Makkosen vielä!) ja muuta edes jotenkin viihdyttävää, mutta ehei, minä siirryin kiikkustuoli-sukkapuikko-filosofiaan. Ensi kerralla enemmän noista sitten.


Hitto. Olen tässä angstannut koko päivän sitä, miten aika kuluu niin nopeasti, enkä ole vielä edes täyttänyt neljääkymmentä vuotta.

Ensinnäkin sain eilen päähäni kerrassaan nerokkaan idean: käydä läpi kaikki vanhat valokuvat, joita koneelleni on kertynyt. Totta, ne eivät ole oikeasti vanhoja, mutta en silti usko että sain tuon rakkaan, paskan kamerani jo kolme vuotta sitten.
Mira. Dragonbane. Fantasylaken ja Risingshadown Joensuu-Kajaani-miitti. Matka Azoreille. Norjan vesiputoukset. The sorsa. Ropeconit. Enemmän tai vähemmän epäonnistuneet taidekuvat. Nostalgiaa ajoilta, jolloin Pluto oli vielä planeetta.

Toiseksi minuun otti tänään yhteyttä lapsuudenystävä. Ei joku satunnainen saman hiekkalaatikon ääressä istunut kaveri, vaan The Lapsuudenystävä, jota en ole nähnyt vuosiin muuton takia.
Kysyi olenko Anni. Osaa kirjoittaa suomea nykyään, en ole siihen ollenkaan tottunut kun puhuimmekin toisinaan ruotsiksi. Aloin miettiä, miten erilaisia meidän täytyy nykyään olla, vaikka pienenä hän oli se jonka kanssa leikimme Return to Krondoria takapihalla, kävimme katkerimmat riitamme ja teimme tyylikkäimmät paperilentokoneet. En tiedä, mikä hänen lempibändinsä on, onko hän jatkanut edes jonkinlaista roolipelaamista, milloin hän on viimeksi ihastunut, pitäisikö hän minua nykyään yhtä friikkinä kuin useimmat pienten paikkakuntien nuoret. Olemme ihan eri ihmisiä kuin silloin, mutta en tiedä pitäisikö minun olla surullinen, iloinen vai vähän kaihoisa.

Kolmanneksi kesäloma alkaa ihan pian. Kaiken sekavan järjen mukaan siitä pitäisi olla tulossa ehkä kaikkien aikojen legendaarisin kesä (Ai niin, Panu voisitko sinäkin välillä patistaa Tatua päättämään onko se lähdössä Norjaan vai ei :P).

Edellisen kerran odotin kesää melkein yhtä paljon silloin kun olin lähdössä Dragonbaneen.

Ja mitä kyseisestä kesästä seurasi?

No, ainakin larppaaminen Ruotsissa jatkui ja siitä taas melko suorasti johtui vanhempieni avioero (No, ainakin se tuon takia katkeroitui julmetusti). Jos puolet perheestämme ei olisi alkanut larpata, siskoni ei ehkä olisi joutunut yhdeksänvuotiaana heräämään neljältä ovien paiskomiseen ja huutamiseen.
Mutta toisaalta en olisi tänä kesänä lähdössä Ödesväviin enkä luultavimmin Norjaankaan, enkä olisi tavannut muutamaa uskomattoman hyvää tyyppiä, jotka Dragonbanesta jäivät pysyviksi kavereiksi. Plus Goatsekommando ei välttämättä sulostuttaisi arkeamme repimällä sandaaleita ja oksentamalla lattialle.
Sitä ei voi tietää. Elämä on ehkä ollut melko sekavaa, vaikeaa ja muutenkin angstista Dragonbanen ja etenkin Ödesväv I:n jälkeen, mutta nyt näyttää siltä, että loppujen lopuksi kaikki on järjestymässä melkeinpä paremmin kuin ennen.
Tämän pitkästyttävän jaarittelun tarkoitus oli suunnilleen tämä: "Elämässä on hetkiä, jolloin ainoa vaihtoehto on menettää tilanteen hallinta." (Jep, tuo on nyysitty Paulo Coelholta.)
On turha katua asioita, joiden seurauksista ei voinut päätöshetkellä tietää mitään. Ja vaikka päätöstä tehdessään tietää, että seuraukset voivat mahdollisesti olla ikävät, se ei ole mikään syy olla tekemättä mitään. Parempi ottaa riskejä, lentää tai pudota kuin seisoa paikallaan ja katsoa kuinka elämä lipuu ohitse kauniina, tylsänä ja turhana.

Tee se. Anna mennä. Kuka välittää hittoakaan kauhuskenaarioista, kun toinen vaihtoehto on kääntää kylkeä ja luopua toivosta.