Viime päivityksen jälkeen on tapahtunut kiitettävästi juttuja, esmes hassusti koko nykyinen maailmani.
Ehkä nyt kuitenkin sen verran kerrottavaa Taikkarista, sitä kansoittavista eriskummallisen viehättävistä otukoista sekä aktiviteeteista joita kyseisten sankareiden kanssa on harjoitettu, ettette saa edes erityisen kattavaa tiivistelmää.
Sen sijaan: BEARFORCE1!!
"Finally, there's a boy band for older, hairy gay men."
- Washington Post
No siis. Ehkä MysteeriHaihtumisen jälkeinen, kestoltaan kyseenalainen paluuni blogosfääriin vaatii hieman arvokkaamman postauksen eikunsiis jotain normia kompensoimaan Bearforce1:n suunnatonta loistokkuutta, ja niinpä saatte kärsiä lahjoistani pelisuunnittelijana. Tuohan on kyllä törkeästi plagiarizoitu perinteisestä diskordianistimystikkojen harjoittamasta valaistumisrituaalista, joka tunnetaan nimellä Pirate Pass-off (ennen kuin siis tiesin, että siitä oli jo olemassa ninjaversio. Omani on tosin paljon parempi, koska kaikki tietävät, että diskordianistimystikot ovat varsinaisia perseitä. Sitä paitsi pysyin sentään uskollisena MS Paintille).
Hmm.
Kaikki on mitä suurimmissa määrin awesomea tätä nykyä, tuli eräänä päivänä mieleen.
Okei, ikinä ei sisäistä introvertti-erakko-angstipalleroani (joka tosinehkäjopa on kutistunut Tokion kokoluokasta vaivaiseen Godzillan mittakaavaan) ole hajottanut niin pahasti kuin nyt, kun kuitenkin sosiaalisia kontakteja on äkisti satatuhatta enemmän ja niiden kanssa on tekemisissä koulun ulkopuolella ja joka päivä - mutta toisaalta ikinä ei ole ollut myöskään näin paljon awwzseikkailuja ja parhaita bileitä. Ja minä tahdon elämäni aika pitkälti menevän niin: että kaikki olisi joko täysin kuraahajotustamenkääpois tai sitten universumin eeppiskauneudeksi kiteytynyttä loistavuutta - ei sellaista siinä välissä möllöilevää meh ihankivaa settiä, jota suuri osa punkaharjuiluajasta periaatteessa oli.
Toisessakin mielessä olen kuitenkin siirtynyt melkein toiseen maailmaan. Elän nyt enemmän keskellä puhetta kuin kirjoituksia, vaikken oikein ehkä ole tajunnut sitä. En enää ole mesessä enkä foorumeilla enkä blogeissa pääasiallisena ihmisiinyhteydenpitokeinona, mistä on ollut paljonkin vaivihkaisia seuraamuksia.
Osasta en pidä lainkaan.
En esmes muista, milloin viimeksi olisin tekstien suhteen saanut aikaan mitään. Tuijotan ruutua aina silloin tällöin ja koetan saada jotain räpellettyä, mutta äää. Okei, en ennenkään ollut maailman nopeimpia kirjoittajia ja oikeasti valmiiksisaatujen runojen ja novellien määrä kovalevylläni on varsintehokkaasti säälittävä, mutta nyt minulla ei ole edes varsinaisesti mitään kerrottavaa. Tai pikemminkin kerrottavaa on enemmän kuin koskaan ikinä, muttei halua kertoa sitä tai varsinaisesti ketään kelle kertoa (vaikka onkin) jaentiedä. Olen etääntynyt kirjaimista ja sen tajuaminen on vähän yhtä hassua kuin tunne siitä, että olisi väännetty irti esmes oikeasta kädestään.
Plus minulla on ikävä teitä tekstipohjaisempia ihmisiä.
Muttano. Taipumukseni ollessa kuitenkin lähes maanisella tarmolla katsella asioiden pimeämmiltä laidoilta aivan toisaalle, olen kuitenkin enemmän elämässä kiinni kuin kovin monesti aiemmin, niitä loistokkaimpia miittihysterian hetkiä ja extemporeseikkailuja lukuunottamatta, joita vähään aikaan ei ole tullut koettua. Ihan melkein tuntuu siltä että voisin jopa kuulua jonnekin, tai ainakin vilpittömästi olla tahtomatta sieltä muualle. Abivuoden lopusta voi tulla semisti outo, mikäli kiintymykseni Sotilaspojankatu kolmoseen ja sen sekopäiseen ilmapiiriin ja ihmisiin jatkuu näinkin huolestuttavilla radoilla. Myös Purity Testin pisteet ovat toki kääntyneet aiempaa voimakkaampaan laskuun, eiku.
Muttasiis jännyskäisintä on, että osaan toisinaan ja sille päälle sattuessani jopa puhua ihmisille nykyään. Tavallaan. Ehkä.
