Väsymys ja näppäimistö

Prickle-Prickle, Chaos 4, 3175

Minun ajantajuni on yleensäkin melko häilyväisellä tasolla, mutta ihan näin kappaleiksi räimin sen aika harvoin. Se ei kyllä ole millään lailla negatiivinen huomio, välillä pitää.
Uusivuosi oli kaunis, väsynyt, sekava, haikea ja upea, muun muassa. Niinpä myös postmiittidepressio on aika vahvasti olemassaolevainen tällä hetkellä. Huvittaisi puhua ihmisille, se voisi lievittää, mutta juuri nyt en oikein jaksa.

Kaipaan teitä hirveästi ja minua väsyttää monikin asia, osa höyheniä kasvoilla ja osa kiviä kurkussa. Unenpuute ja ikävä, kaikki tämä viime aikoina tapahtunut inhimillisten asioiden tunteminen johon en ole missään määrin tottunut, se kyyninen pessimisti joka en oikeasti ole minä vaikka urheasti väittääkin vastaista, niskasärky (heh unohtumus), se kuinka olen taas täällä, se kuinka olen taas täällä yksin ja ehkä yksinäinenkin, se kuinka huomenna koulussa ihmiset ovat samat ja kaikki on samaa paitsi minä.

Mitä minä haluaisin maailmalta, joka ei muutu ja jossa tiedän mitä huomenna tapahtuu?
Minä haluan toisen, taas ja aina. Minä haluan aloittaa alusta, hypätä tyhjän päälle vaikka joka päivä, nukkua välillä enemmän junassa kuin sängyssäni, rakastua, luottaa, kiintyä ja päästää irti kun siltä tuntuu.
Nuori ja levoton. Jos tulkitaan lähes kenen tahansa aiemman esimerkin avulla, niin kyllä minäkin jonain päivänä vielä kasvan aikuiseksi ja lakkaan loikkimasta heikoilla jäillä ja kiipeilemästä radiomastoihin, hankin 8:00-16:00 -työn, kohtalaisen palkan, omakotitalon ja perheen. Luulisi nyt että järkikin sen sanoo. Sitten voin asettua aloilleni mukavasti odottelemaan, että joku vaivautuu potkimaan minut vanhainkotiin. Saan varmaan ihan oman mielialalääkityksenkin.

Se on aika katkera päivä.
(Voi sentään, onpa minulla kovin negatiivinen asenne täydellisen elämän unelmaa kohtaan. Johtuu siitä että olen nuori ja typerä enkä tiedä kuinka auvoisaa kuvailtu elo on. Kyllä se siitä, olen vain tilapäinen mielenhäiriö.)
Vaihtoehtona tietenkin se, että olen boheemi taiteililja ja elämänsirkuksen diskordianistinen klovni aina kunniakkaaseen loppuun asti, esimerkiksi kolmikymppiseksi, kun vihdoin putoan sieltä radiomastosta ja taitan niskani. Miksi ei. Sitä ennen aion kuitenkin tehdä vielä aika paljon, ja ha, minähän en anna koskaan periksi. (Ollakseen kyllästymiseen asti toistettava nettimeemi tuo on mantrana kovin käyttökelpoinen. Vertaa nyt vaikka siikaan.)

P.S. Rakastan teitä. Ja koska en vielä ajatellut kasvaa edelläturpiinräimityssä merkityksessä aikuiseksi, liityn lapsen ja anarkistin lailla nauravien rintamaan, kuten muuan taiteililja asian ilmaisi. Hold the line. (Selvennysedit, viittaa eeppisyyskappaleeseen koska se on eeppisyys. :P)