Iltatähdenrusko

Koiranpennuissa on, sellaisia mitättömiä pikkuseikkoja kuin lattialle paskomista lukuunottamatta, yksi puoli josta en piru vie pidä en yhtään - niiden typerä typerä typerä tapa esimerkiksi jäädä autojen alle ja lakata olemassaolemasta.

Hitto että minä rakastin sitä. Ei Joiku (joka toisellakin nimellä tunnetaan) tietenkään ollut Mira, en minä ollut kasvanut sen kanssa eikä se samalla tavalla tajunnut tunnetilojani tai osannut niihin reagoida. Ja viime kuukausien aikana olin muutenkin etääntynyt siitä, kun se asui pääasiassa eri osoitteessa, mutta hitto.
Minä muistan sen automatkan kun haimme hänet. Vanhempien riitoja ja avioeroiluja, stressiä vähän joka suunnalta ja yleistä angstia, ja sitten yhtäkkiä sylissäni tuhisi sellainen pörröinen wuffkawaitus.
Nukuin sen vieressä lattialla sinä yönä kun se ei suostunut olemaan hiljaa yksin, ja se oli niin pehmeä ja varmasti ihan kamalan peloissaan. Kyllähän aika varmaan päällystää muistoja milloin milläkin jalometalleilla minkä ehtii, mutta se oli siinä elämäntilanteessa ehkä ensimmäinen hetki kun tajusin, että mitä helvettiä, kaikkihan on oikeasti menossa parempaan päin ja tämä otus on minun vieressäni ihan rauhassa ja nukkuu ja minäkin voin kun se on tuossa.

En ole ihminen joka itkee, juuri koskaan. Negatiivinen tunneskaalani ei ehkä tunnu yhtä vahvasti kuin monilla muilla näyttäisi tuntuvan - en masennu, murru tai pirstoudu vaikka aihetta olisi, lähinnä alakuloudun päiväksi, ehkä pariksi, ja jatkan. Haluaisin kyllä kokea nämäkin tunteet paljon paljon vahvemmin koska ne ovat elämää ja minä rakastan sitä, mutta ainakaan vielä en jostain syystä vain pysty.
Joskus harvoin tuntuu siltä että voisi itkeäkin, mutta en vain yleensä saa aikaan vaan halutessani pääsen surusta yli suunnilleen puhaltamalla saippuakuplia ja hymyilemällä niille haikeasti hetken. En tiedä, kutsutaanko tätä negatiivisten tunteiden kieltämiseksi, mutta toisaalta en tunne patoavani mitään sisälleni vaikka kuinka haen sisältäni merkkejä siitä, että jotain on jäänyt purkamatta; en vain löydä niitä tunteita mistään. Ehkä minä vain ajattelen mieluummin kaikkea sitä, mitä tapahtui, enkä keskity suremaan menetyksen takia tapahtumatta jäänyttä - ainakin niin olen yrittänyt oppia asioita katsomaan, joten ehkä se käy järkeen, vaikken uskonutkaan että se toimisi.

Nytkään, vaikka asiaa ajateltuani tajusin, että minun maailmani pitäisi muutenkin olla synkeähkömmän sävyinen ja vähän säröilläkin, se ei ole. Mutta totean kuitenkin, vihdoin ja viimein, tämän kajalin vedenkestämättömäksi.

Nuku hyvin.