Positiivissävytteistä hämmentyneisehköisyyttä

Prickle-Prickle, Chaos 14, 3175

Jonain kauniina, kauniina päivänä minä vielä opettelen sen, miten sosiaaliset kuviot ja kaikki tämä ihmisyysjuttu oikein toimii. Tänään minua, kuvaannollisesti sentään, lyötiin päähän teräsvahvisteisella mäntykakkosnelosella. Woah.

Siis mitä hittoa. Minä menin kouluun. Seuraavaksi muistan tapahtuneen valtavan, ylitsevuotavan kasan myötätuntoa, ihania ihmisiä ja halauksia. En minä ihan oikeasti tajunnut, että ihmiset tekevät noin, jos saavat tietää sellaisesta kuin jonkun koiran kuolemasta.
Tunnen tällaisen kollektiivisen suremisen teorioita, mutta minun maailmassani niiden toteuttaminen käytännössä on kuulunut puhtaasti fiktiivisille henkilöille eikä kukaan vain oikeasti tee niin. Koiralinjalla jatkaakseni koska se tavallaan liikkuu aika yleisillä vesillä: kun Mira kuoli, mikä oli minulle paljon pahempi isku, minä ja Panu käsittelimme surun kumpikin yksiksemme, ja kun mainitsin silloiselle ainoalle ystävälleni, hän totesi että voi voi, se oli kyllä ihana koira, ja minä sanoin että mm, aika kamalaa. Sama päti kaikille muille järkytyksille, joita tässä on tapahtunut - en minä ole niistä kenellekään juuri avautunut, lähinnä olen ollut huolissani siitä, miten huomattavasti tunteellisempi siskoni selviää asioista. Se on nytkin päällimmäinen huoli oikeastaan.
Ja nyt sitten tapahtui tämä. Liek... wut?

Että oikeat ihmiset pystyvät tuohon? He surivat enemmän kuin minä! En minä kykenisi tuollaiseen tuntemiseen, en kykene kokemaan noin edes omia murheitani, vaikka hitto vie tahtoisin. Tunsin olevani melkein ulkopuolinen, vaikka kuinka voi jäädä ulkopuolelle omasta surustaan?
Todellisuustunnelini sai siis tänään osakseen hämmästyttävän kirkasta valonkimalletta ystäväpiirini suunnalta. Nyt pistää miettimään, että entä jos kertoisin muille useammin huoliani. Saan ne kyllä, kuten todettua, liiankin mainiosti käsiteltyä itseksenikin, mutta tämä oli vain niin uskomaton ilmiö, että sitä voisi tutkia lisää. (Toisaalta en välttämättä. Se saattaisi alkaa häiritä ihmisiä ja minua, varsinkin kun ehkä joutuisin esittämään alakuloisempaa kuin olen. Mitä tosin olen joskus tehnyt muutenkin ainakin vahingossa, koska olen jotenkin ollut vakuuttunut siitä että minun pitäisi olla. Hmm.)
Tämä on yksi niitä hyvin harvinaiseksi käyneitä tilanteita, joissa ymmärtäessäni jotain uutta ihmisistä, käyttäytymisestään ja tunteistaan en olekaan saanut syytä kyynistyä ja syventää pessimismiäni entisestään, vaan päinvastoin, jouduin miettimään asioita ihan uudelta kannalta. Se puolestaan on aina terveellistä. Hitto, tässähän alkaa vähän niin kuin ihan melkein uskoa siihen että näitä sosiaalisia tukiverkkoja ja muita kanssaihmisten kantamiseen suunniteltuja arkkitehtuurisia rakennelmia voi oikeasti olla. Kyllä minunkin on joskus pakko sellaista tarvita, vaikka toistaiseksi olen tavallaan pärjännyt aika huterilla pohjilla.
Tekin edellistä merkintääni kommentoineet: <3!

(And now for something completely different. Koska blogi ei olisi omani, jos sattuisi kolme peräkkäistä merkintää vailla perinteistä outoilua, ilmoitan: oikea isovarpaani, urhea anarkisti, vapautui kynnenomistamisen pakottavasta instituutiosta -> outch. Kiehtovaa, eikö? Ei minustakaan. Ajattelin kirjoittaa tästä niin pitkän esseen kuin Bloggerin mahdolliset merkkirajoitukset antavat, mutta päätin, ettei minulla ole varaa asettaa elinikääni vaakalaudalle sen takia, että voisin selittää varpaankynnestäni, jos vaikka merkkirajoituksia ei olekaan. Risingin teinidraamakuningatarleffa-arvostelu sentään tökkäsi 20000 merkin kohdalle.)