Grrhprkl

Prickle-Prickle, Confusion 28, 3174.

On se hienoa tuntea olevansa hyödyksi. Tänään työpäivä kului vaihtelun vuoksi alavarastossa istumiseen (yleensä kun tylsistyn ylävarastossa). Leikkasin siellä sitten ajantappamiseksi tarrakopiopaperista tonttuja, mikä nyt ei ehkä kuulu työkuvaan mutta minkäs teet kun ei kukaan keksi mitään tekemistä meille. Hienoja tonttuja ne on, vaikka itse sanonkin. Keksiikö joku käyttöä joulukoristeille kesäkuussa?
Taidan läntätä ne huoneeni oveen, kunhan ensin piirrän kaikille mustat naamiot ja wakizashit, koska maailma ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi outo paikka ilman ninjatonttuja. (Huoneeni ehkä on, mutta sehän ei nyt tähän liity. Oveen jeesusteipattu WC-harja nyt vain on välttämätön sisustuselementti feng shuin kannalta, ja sen jälkeen ei muutama tonttu enää tunnu missään.)

Tajusin juuri jotain, enkä pidä siitä yhtään. Unnnnng. Onneksi en ole ikinä ollut erityisen konservatiivinen, muuten minua saattaisi haitata se, että talossa asuu eilisestä lähtien porukkaa jota en oikeastaan tunne. Mutta vaikka pyrin yleensä vannomaan muutosten nimeen, en silti oikein tahdo tottua ajatukseenkaan siitä, että näen siskojani tästä eteenpäin lähinnä viikonloppuisin. Huoh. Kyllähän ne välillä rasittaa, mutta olimme silti aika harvinaisen tiivis porukka. (Eikä tämä toisaalta tarkoita ettemmekö tulevaisuudessakin olisi, mutta kyllä, minua pännii.)

Sen lisäksi, että meille siis muutti nyt isän uusi naisystävä ja ainakin yksi hänen pojistaan, täällä pyörii tällä hetkellä puolentusinaa ylimääräistä larpparia, missä nyt ei muuten ole mitään vikaa mutta kun yksi on syli-ikäinen lapsi joka kokee ilmeisesti pakottavaa tarvetta tunkea jatkuvasti minun syliini kertomaan, kuinka hän on hupsu karhu. Uskokaa pois, se on suloista tasan ensimmäisen puolen tunnin ajan eikä juuri tässä mielentilassa ehkä muutenkaan jaksaisi. Kun lisätään vielä kyseisen piltin kymmenvuotias isoveli, joka puolestaan tahtoo taukoamatta letittää hiuksiani ja selittää legoavaruusaluksensa toiminnasta, alkaa dataaminenkin vähitellen olla yhtä tuskaa.
Olisi edes Tatu & kumppanit täällä tai joku muu jonka kanssa voisi jauhaa päätöntä scheißea sen sijaan että aina vain ajattelisi asioita ja angstaisi yksin nurkassa/koivun oksalla/blogissa. Ei sitä voi murehtia tappavan hidasta ja tylsää työpäivää, ihmispaljoudesta aiheutuvaa klaustrofobiaa, sisaruksista erilleen muuttamista, yhden elämänvaiheen lopullista kuoppaamista tai mitään yleensäkään jos paikalla on joku, joka sanoo uunia paistotakaksi. Mutta kaikki anti-angst-joukkoni ovat tällä hetkellä jopa internettien ulottumattomissa enkä kehtaa olla sosiaalinen tekstiviestienkään välityksellä kun ihmisillä on kuitenkin elämä.
En minä ole tottunut puhumaan ihmisille asioistani, mutta enpä kyllä toisaalta tähän tilanteeseen muutenkaan, joten voisi olla jännä kokeilla sellaista vaihtoehtoista lähestymistapaa, että oikeasti kertoisin ihmisille mitä ajattelen. Toisaalta ihan hyvin sekin yleensä on toiminut että pohdin asiat itsekseni läpi ja kirjoitan angstirunoja tai maalaan laivoja (terapeuttista, tuo laivojen maalaaminen). Nukkumaan en kyllä jaksa mennä vielä aikoihin, ei kesällä tarvitse nukkua. Eikä huomennakaan tarvitse luultavasti kovin virkeä siellä töissä olla, pistää miettimään mikseivät palkkaa zombeja laahustamaan varastosta toiseen. Niille ei tarvitsisi maksaa niin paljon. (Luultavasti tosin siksi, ettei kyseisiä otuksia nykyisessä todellisuudessa satu olemaan olemassa, mutta se on hidaste eikä este. Yrityksen puutetta, ja maailma on muutenkin pelkkä mielentila.)