Sweetmorn, 66. Chaos, 3174.

Unngh. Ainakin kaksi keskeneräistä ninjapiraattiruutua odottaa valmiiksipiirtämistä, mutta olen niin laiska olmi etten tee muuta kuin pelaan Kingdom of Loathingia. :/ Mutta toisaalta, olen siinä jo kaikessa pastamancerin ammattitaitoisuudessani yltänyt 12-levelin Spaghetti Spellbinderiksi, ja minulla on sentään uskollisena kumppanina 25 paunaa painava suklaamunasta kuoriutunut kana. Pitäisi varmaankin hankkia seuraavaksi lemmikiksi vaahteranlehti. On se hienoa kun kaikki taas tajuaa mitä selitän. Mutta minä pidän siitä kanasta, ja sen nimi on sentään Apostoli Hung Mung*, joten en minä sitä takaisin terraarioon tahdo pistää.
Hieno peli joka tapauksessa. Vaikka sen kätketyn kaupungin raunioissa seikkaileminen onkin melko rasittavaa enkä saa mistään enää kunnollisia aseita - jopa eeppinen vuohennahkasateenvarjokin alkaa olla jo turhan tehoton näitä vihuja vastaan, ja manaa loitsuihin ei saa kovin nopeasti lisää.

Mutta se nörtteilystä. Tiedättekö, mikä on koululiikunnan piirissä ainoa urheilulaji, jossa on säilynyt terve spartalainen verta ja suolenpätkiä -henki?
Aivan oikein. Umpihankiultima. Toisin sanoen mennään lumikengillä jonnekin, etsitään kohtalaisen tasainen paikka, jossa on vähintään puoli metriä lunta (eikä mieluiten kauheasti pajurisukkoa, vaikka se toikin peliin oman mielenkiintoisen lisänsä), jaetaan porukka kahteen joukkueeseen ja aletaan heitellä frisbeetä joidenkin maalintapaisten juttujen läpi. Siinä luita murtui ja päitä putoili, kun eräät pääsivät vauhtiin irronneiden lumikenkiensä kanssa. :P Ja taklaaminenhan ei voi sattua, jos pelataan lumihangessa, ehei... Niinpä varma keino saada vihreä vaahtomuovifrisbee itselleen on kaatua sen päälle ja kaataa kaikki muut siitä taistelevat pelaajat siinä samalla. Tärkeintä ei ole voitto vaan se, että vastapuolen jäsenistä mahdollisimman harva kykenee omin jaloin kävelemään pelipaikalta pois. Liechenstein!

Vyökoe lähestyy. Potkut tökkivät edelleen, etenkin etujalan kiertopotku jostain syystä, mutta lyönnit, lukotukset, kaadot ja kuristuksista ym. otteista vapautumiset alkavat olla jo hallussa. Kait. Kaatumisia on vielä harjoiteltava, etenkin käsilläseisonnasta pudottautumista, mutta sitä vartenhan takapihalla on lumihanki.
Oli hienoa tänään otella ihan kunnolla, sain noin 80-kiloiselle miehenköriläälle tehtyä kolme kuristusta matossa eikä hän saanut otetta juuri ollenkaan. Johtui ehkä siitä, että hän yritti käsivarsilukotuksia aika paljon, ja ne eivät tunnu minulla kovinkaan hyvin. Mikä on muuten hyvä juttu, mutta kun ilman kipua sitä ei välttämättä tajua luovuttaa ennen kuin jokin nivelistä sanoo krunts ja sitten ei paljoa naurata.
Hauskaksi meni siinä vaiheessa kun se ruskeavöinen kuristi minua omalla vyölläni, ei ehkä taktisesti paras ratkaisu mutta tyylikästä kieltämättä. Etenkin kun tyyppi samanaikaisesti onnitteli viidentoista vuoden täyttämisestä. :P (Sitä nuoremmille kun kuristuksia ei saa tehdä, taisin sen jossain sanoakin.) Hokutoryu ju-jutsu, se on tervehenkinen liikuntamuoto se. Ja 'Punkaharjun light contact' on jo käsite, imatralaiset ju-jutsukat aina kiroaa meitä kun kuulemma otetaan vapaaottelut vähän liian tosissaan. Eh.
___________
*Apostoli Hung Mung, muinainen kiinalainen diskordianistipyhimys. Ei ihan yhtä kova jätkä kuin kollegansa torakka St. Gulick, mutta riittävän kova, että hänen mukaansa voi nimetä sulkaamunasta kuoriutuneen kanan. Kaikkien suosikkipyhimyshän on totta kai Sri Syadasti Syadavaktavya Syadasti Syannasti Syadasti Cavaktavyasca Syadasti Syannasti Syadavatavyasca Syadasti Syannasti Syadavaktavyasca, mutta se oli liian pitkä nimeksi. Etenkin niin pienelle kanalle. Hail Eris, all hail Discordia!