Prickle-Prickle, Chaos 24, 3175
Kenelläkään loistavaa ideaa, mitä teen tällä hääpuvulla. ^^
Toki, se toisi herttaisen ja ainakin riittävän wtf-henkisen lisän tuohon huoneeni lattiakerrokseen, mutta luulen, että keksin kyllä eeppisempääkin. Fombsissa jo tiedustelua: kuka tahtoo näytellä viattomien ohikulkijoiden mindfuckhämmennystempauksessa sulhasta, joka epätoivoisesti koettaa vaikka Savonlinnan Prisman kassajonossa saada mielitiettyään takaisin kirkkoon? ("Se vuohi oli elämäni traagisin vahinko, vannon sen! Amalia, rukoilen sinua, tule takaisin!") Ja tämä sitten pihalla siihen perään. Tässähän meillä on helmikuulle Yhteisymmärryksen hanan ensimmäinen katuteatteri-improvisaatio, eikös. Vaihtoehtoja on loputtomasti. ;P
En osaa puhua vieläkään ihan kaikkea mitä tahdon, niinpä kirjoitan, kun tietääkseni puvun edellinen omistaja lukee tätä. Minä toivon vilpittömästi, että onnistut saamaan elämäsi eteenpäin - loppujen lopuksi turskat syövät meidät kaikki se on sinun elämäsi ja vaikka kaiken maailman urpiaiset sitä hetkittäin nokittavatkin, he eivät voita ennen kuin kaikk' on mänt ja sinä annat periksi. Tämä koko sotku on ottanut voimillesi kauemmin ja enemmän kuin osaan ikinä kuvitella, enkä esimerkiksi minä ole osannut tehdä sille yhtään mitään, mutta valoisankimmeltävänä huomiona: olet kuitenkin vielä hengissä ja, vaikka toisinaan romahduksia tapahtuu, taistellut urheasti. Eikä asianlaita ole muuttumassa mihinkään. Vaikka katkeruus ja viha ja kaikki tällainen on kai pakko tuntea, niissä ei tietääkseni kannata kovinkaan ikuisesti asustella; seuraukset ikuisesta murehtimisesta ovat tunnetusti yleensä vähemmän hurmaavat, ja loppujen lopuksi jos annat niin käydä, niin nämä tunteet saavat aikaan paljon enemmän vahinkoa kuin niiden alkulähteet suoraan aiheuttavat. Näytä niille, että loppujen lopuksi pärjäät kuitenkin vähintään yhtä hyvin ilman!
Hyvä on, minä olen viisitoista vuotta, diskordianisti ja kuumeessa, mutta toivottavasti en selosta ihan täyttä piirtoheitintä.
Anteeksi tämä seuraava, en voi vastustaa kiusausta. Mutta se on hulvaton. ;D Asioita ei, jos minulta kysytään siis, voi ikuisesti ottaa niin hirveän vakavasti, ja periksiantamattomuus on sentään hyve. Omistettuna siis sinulle jotta päiväsi piristyisi:
Älä anna periksi!
lauantai 24. tammikuuta 2009
maanantai 19. tammikuuta 2009
Could it really be
Prickle-Prickle, Chaos 19, 3175
[ A v a n t g a r d e j ä n n ä m ö r i n ä v a r o i t u s on annettu. Siis tämä merkintä ei taida olla juurikaan muuta kuin muuan norjalaisen yhtyeen suoranaiseen fanitukseenkin yltävää arvostamista. Feel free not to read.]
Koskaan ei tietenkään kannata luottaa YouTuben kommentteihin, mutta mitämitä! Maailman tähänastisen eeppisyyden kulminoituman mahdollisuus.
Kioskilla siis kerrotaan Hellhammerin vihjailleen jotakin siihen suuntaan, että Arcturus saattaisi ehkä olla tekemässä comebackin. Olisi ehkä kauneinta mitä on, oli sitten kyseessä viimeinen kiertue, uutta materiaalia tai La Masquerade Infernale -nimeä kantavan teippirullamerkin lanseeraus. Ja vaikkei tätä mainittua oman henkilökohtaisen maailmankaikkeuteni parannusta tapahtuisikaan, sainpahan ainakin tekosyyn läimäistä tuon kuvan blogiini jo toistamiseen. <3 (Knut Valle on sentään sankari - nostalgiaa ja parmesanjuustoa blogini alkuajoilta!)
Voisin ehkä jopa antaa anteeksi Dimmu Borgirille - ei sillä, että vieläkään sitä kuuntelisin, mutta se ei ollutkaan pointti. ICS Vortexin tunkeminen bassonvarteen ja taustalaulajaksi on silkkaa kökkimysmäisyyttä (tämä ei tietenkään ota huomioon, että ehkä kyseinen henkilö tahtookin olla bassonvarressa, mutta onneksi kökkimysmäisyys on sanana tulkinnanvarainen. Ehkä kehuin heidän sukelluslaitteidensa optimaalisuutta.) Plus haluaisin tietää, mitä heidän kosketinsoittajalleen oikein tapahtui (Arcturuksen siis, ei Dimmujen), jantterihan oli nero muttei tietääkseni vaikuta enää missään yhtyeessä.
Ja nämä livepätkät ~ voittoa ja lapasia.
Shipwrecked Frontier Pioneer. Enough said.
Hufsa - ai hiton hiton hitto, että minä pidän norjasta. Niin kuin nyt tuosta Vortexin loppukommentista. Ha de brrra! ^^ (Ihan tuon takia voisin lähteä vaihto-oppilaaksi Norjaan. Taidankin, jos vaikka lukion kakkoselta livahtaisi. Katsotaan.) Ja tämä laulu itsessään. Rakastan sen sanoituksia (Mörkö ftw!), hyytävän alakuloista melankolisen koleaa tunnelmaa, kitaroita, kaikkea.
Ad Absurdum - komppi! Ja muutenkin kauneutta. Ehkä tosin viehkompi albumiversiona. (Edit, ei hitossa, jo siksikin että tässä esiintyy The Hattu.)
The Chaos Path - livenä kovasti mielipuolinen tapaus, ai niin oli se kyllä muutenkin. Epäolennaiset ihmiset lavalla kuulunevat tyyliin, mutta mitä hittoa tuo jääkarhu yrittää?
Alone - ja kitaristien välillä on ainakin söpöjä virneitä! Voihan kawailandian pääministeriyden ykkössijan hetkellinen kahtiajakautuneisuus. Edgar Allan Poen runo on sovitettu aika hyvin musisoinniksi, Green Carnationilla oli tosin ehkä vieläkin parempi sävellys, en kyllä muista millainen. (Ah, tämä!)
[ A v a n t g a r d e j ä n n ä m ö r i n ä v a r o i t u s on annettu. Siis tämä merkintä ei taida olla juurikaan muuta kuin muuan norjalaisen yhtyeen suoranaiseen fanitukseenkin yltävää arvostamista. Feel free not to read.]
Koskaan ei tietenkään kannata luottaa YouTuben kommentteihin, mutta mitämitä! Maailman tähänastisen eeppisyyden kulminoituman mahdollisuus.Kioskilla siis kerrotaan Hellhammerin vihjailleen jotakin siihen suuntaan, että Arcturus saattaisi ehkä olla tekemässä comebackin. Olisi ehkä kauneinta mitä on, oli sitten kyseessä viimeinen kiertue, uutta materiaalia tai La Masquerade Infernale -nimeä kantavan teippirullamerkin lanseeraus. Ja vaikkei tätä mainittua oman henkilökohtaisen maailmankaikkeuteni parannusta tapahtuisikaan, sainpahan ainakin tekosyyn läimäistä tuon kuvan blogiini jo toistamiseen. <3 (Knut Valle on sentään sankari - nostalgiaa ja parmesanjuustoa blogini alkuajoilta!)
Voisin ehkä jopa antaa anteeksi Dimmu Borgirille - ei sillä, että vieläkään sitä kuuntelisin, mutta se ei ollutkaan pointti. ICS Vortexin tunkeminen bassonvarteen ja taustalaulajaksi on silkkaa kökkimysmäisyyttä (tämä ei tietenkään ota huomioon, että ehkä kyseinen henkilö tahtookin olla bassonvarressa, mutta onneksi kökkimysmäisyys on sanana tulkinnanvarainen. Ehkä kehuin heidän sukelluslaitteidensa optimaalisuutta.) Plus haluaisin tietää, mitä heidän kosketinsoittajalleen oikein tapahtui (Arcturuksen siis, ei Dimmujen), jantterihan oli nero muttei tietääkseni vaikuta enää missään yhtyeessä.
Ja nämä livepätkät ~ voittoa ja lapasia.
Shipwrecked Frontier Pioneer. Enough said.
Hufsa - ai hiton hiton hitto, että minä pidän norjasta. Niin kuin nyt tuosta Vortexin loppukommentista. Ha de brrra! ^^ (Ihan tuon takia voisin lähteä vaihto-oppilaaksi Norjaan. Taidankin, jos vaikka lukion kakkoselta livahtaisi. Katsotaan.) Ja tämä laulu itsessään. Rakastan sen sanoituksia (Mörkö ftw!), hyytävän alakuloista melankolisen koleaa tunnelmaa, kitaroita, kaikkea.
Ad Absurdum - komppi! Ja muutenkin kauneutta. Ehkä tosin viehkompi albumiversiona. (Edit, ei hitossa, jo siksikin että tässä esiintyy The Hattu.)
The Chaos Path - livenä kovasti mielipuolinen tapaus, ai niin oli se kyllä muutenkin. Epäolennaiset ihmiset lavalla kuulunevat tyyliin, mutta mitä hittoa tuo jääkarhu yrittää?
Alone - ja kitaristien välillä on ainakin söpöjä virneitä! Voihan kawailandian pääministeriyden ykkössijan hetkellinen kahtiajakautuneisuus. Edgar Allan Poen runo on sovitettu aika hyvin musisoinniksi, Green Carnationilla oli tosin ehkä vieläkin parempi sävellys, en kyllä muista millainen. (Ah, tämä!)
lauantai 17. tammikuuta 2009
Jossain vaiheessa
... rajan on pakko tulla vastaan. Pakko. Miten minä muuten sen rikon, mitä häh.
Boomtime, Chaos 17, 3175
Asioita, joita löytyy lattialta, pöydiltä & vastaavilta tasoilta, kun joku ehdottaa, että diskordianisti/muuten vain laiska ja elintavoiltaan omituisempi tapaus siivoaa. ;P Päätelkäätten noin niin kuin aivopähkinänä, notta siivoanko. (Vihje: se mursu oli Paul ja ikuisuus on suurempi kuin kolme.)
Tuo oli pikainen silmäys, sitten on tietenkin normikamaa, kuten kirjoja ja vaatteita ja se hurmaava tasainen ruutupaperikerros. Puolustuksekseni ja vertailun vuoksi: asioita, joita täältä myös olisi voinut löytyä, ja jotka olisivat paljon pahempia kuin minun herttainen kaaokseni.
Mitäs muuta. Ai niin, sattuu sieluun mutta pakko tunnustaa: minäkin liityin siihen paljonpuhuttuun naamarikirjaan. Oli liikuttavan kaunis hetki, kun huomasin, että sivuston saa käännettyä merirosvoslangiksi, mutta muuten pidän Hatebookista kyllä edelleen enemmän. (Ja miksi ne puhuvat Davy Jonesista? Eikun olihan se nimi olemassa ennenkin PotCia, mutta. Okei, Piratesit on kivoja, mutta minähän sentään olin merirosvo silloin kun ne olivat vielä underground. Kahdeksanvuotiaana silloin aiottiin kaverin seinältä kössiä sapelit ja hilpaista papukaijakauppaan, niin. Ja muutenkin, kyllä Captain Maggot on ainakin jotain Turneria söpömpi hurmaavan murhaavine virneineen. Unohtamatta puujalkojawwz.)
Boomtime, Chaos 17, 3175
Asioita, joita löytyy lattialta, pöydiltä & vastaavilta tasoilta, kun joku ehdottaa, että diskordianisti/muuten vain laiska ja elintavoiltaan omituisempi tapaus siivoaa. ;P Päätelkäätten noin niin kuin aivopähkinänä, notta siivoanko. (Vihje: se mursu oli Paul ja ikuisuus on suurempi kuin kolme.)
- Teepannulle suunniteltu terroristikommandopipo
- Kaksi toisensa löytänyttä kumkvattia
- Kasa tiukimmalle mahdolliselle vedettyjä nippusiteitä
- Valkosuklaapersikkajogurttipurkki (tyhjä sentäs)
- Puolikas keskikokoisen hauen leukaluusta
- Äskeisen hauen selkänikamia
- Lappu 'med öppet baksida har du inte råd att röka' (srsly? Viittaako tuo nyt persaukisuuteen?)
- Appelsiinifrezzamochapullo, jonka Tatu jätti larpin jälkeen muistutukseksi siitä, että se on karmeaa kuraa (muka - mielipiteensä on kelvoton - mutta hei, ainakin se muistuttaa epäonnistumista generoivasta kerettiläisyydestäsi edelleen, kuten tarkoitus oli. ;P)
- Post-it-origamitaidetta, muun muassa kissanpää, piano/kaappi/härpäke ja pingviini
- Rippiruusukimppuni, maljakossa
- Lappu: 'Annille. Hauskaa eloa. Simo Frangén.' (Panu? Joku? Mistä hitosta tämä on?)
- Sateenvarjo vailla keppiosaa
- Ruisjauhopussi
- Tuntematon kenkä
- Glitterisininen wc-harja, jonka varsi on katkennut ja jeesusteipattu (tökötti ennen ovestani, että lattia on kai parannus. Eli takaisin oveen vain.)
- Kolme otsalamppua vailla paristoja (tapahtui epäilemättä ovelakin electricityjack)
- Passi
- Sängyn alla vaaleansiniset sukkahousut, joiden alkuperästä ei ole tietoa (epäilisin jotakuta pettämisestä, mutta ei ole ketään muuta epäiltävää kuin minä ja se ei kai olisi pettämistä jos osapuolia on vain kaksi. Lisäksi minä en tietääkseni sekaantuisi vaaleansinisukkahousuisiin. Ehkä Simo Frangén liittyy tähän jotenkin?)
- Vihreiden ilmapallo, joka ei ole tyhjentynyt yhtään puolen vuoden aikana (Kristillisdemokraatit meni viikossa, lulz) ja jonka ei olisi pitänyt koskea lattiaan, mikä näköjään feilaantui ; _ ;
- Yhteensä tähän mennessä kahdeksan saippuakuplanpuhallinta, kahdessa jopa jäljellä jotain
- Hiilellä kirjoitettu hämärä ruotsinkielinen ennustus, jonka osaan vieläkin melkein ulkoa. I den mörkaste timmen kan ljuset tändas genom den mörkaste handling: om den grånande Ulven och den starke ungvargen möter den fallna Draken, jne. (Hitto se oli hieno larppi. Nyt tahdon Ruotsiin.)
- Valmiskermavaahtotörppö. Siellä on jotain.
- Shakkilauta, jonka nappulat on järjestelmällisehkösti asetettu hyppäämään jyrkänteeltä, siis hyllyn laidalta (miksi valkoisten kuningatar on ekana jonossa?)
- Edie Bricknell & New Bohemians - Shooting Rubberbands at the Stars, vain levy (toimii vielä! Järkyttävää.)
- Niitä oransseja leluasepalleroita. (Paljon.) Syytän Panua. Ja Iivoa. Ja no minuakin vähän. (Paljon.)
- Legoapina keijunsiivin varustetussa ballerinahameessa (sen epäonnisen kuvisprojektin uhri. Hitto, pitäisi kuvata loppuun, mini-Klingenbergillekin tehtiin siniruskeat rastat.)
- Avantouintitossut
- 22 Valion jälkiruokakastikkeen tölkin sinettiä
- Jostain leikattu pahvinpala, jolla lukee Osram Nightbreaker (teehee, tämä aukeaa vain poikkeuksellisen valaistuneille illuminatijoukolle, tosin niin maailmakin, että ihan oikeutettua)
- Pehmolelunallen jalka
- Näyttäisi taas hauenluulta (joka on kiinnitetty naruun sulkien kanssa), mutta sijainti MtG-korttikasan keskellä on hieman hämmentävä.
- Sateenvarjon keppiosa
- Panun lukiokirjat (Missä vaiheessa ne tänne heivattiin? Danke schön.)
- Linna sokeripaloista, pumpulista ja valkoisista kävyistä
- [Tämä kyllä sensuroidaan]
- Kahdet uimalasit
- Purukumi sukassa. Ei siis kiinnittyneenä sukkaan, vaan tungettu sen sisälle. Pitäisikö syyttää PuRolaisia? Kukaan muu tällaista tee, tai sitten kävelen sittenkin unissani. (Korjaan sivut iihan kohta!)
- (Edesmennyttä) hiekkapaperia sinistä vettä puolillaan olevassa majoneesipurkissa (edes minä en keksi muuta syytä kuin että se on vain pudonnut sinne.)
- Maailman epämukavin ja rumin sohvatyyny. Harmaanruskeita kolmioita. Minkä tahansa muun väristen sohvatyynyjen joukossa tämä on graniittimöhkäle kruununjalokivien keskellä.
Tuo oli pikainen silmäys, sitten on tietenkin normikamaa, kuten kirjoja ja vaatteita ja se hurmaava tasainen ruutupaperikerros. Puolustuksekseni ja vertailun vuoksi: asioita, joita täältä myös olisi voinut löytyä, ja jotka olisivat paljon pahempia kuin minun herttainen kaaokseni.
- Pterodaktyyli
- Ekaluokkalaisten verestä punainen suihkuverho
- Vasen jalkasi
- Itämeri
- Rusakon tai manaatin kytevä raato
- Panun tukka
- AIDS
- Sellainen apokalyptisin ilmein virnuileva joukko hilpeitä zombieveikkoja
Mitäs muuta. Ai niin, sattuu sieluun mutta pakko tunnustaa: minäkin liityin siihen paljonpuhuttuun naamarikirjaan. Oli liikuttavan kaunis hetki, kun huomasin, että sivuston saa käännettyä merirosvoslangiksi, mutta muuten pidän Hatebookista kyllä edelleen enemmän. (Ja miksi ne puhuvat Davy Jonesista? Eikun olihan se nimi olemassa ennenkin PotCia, mutta. Okei, Piratesit on kivoja, mutta minähän sentään olin merirosvo silloin kun ne olivat vielä underground. Kahdeksanvuotiaana silloin aiottiin kaverin seinältä kössiä sapelit ja hilpaista papukaijakauppaan, niin. Ja muutenkin, kyllä Captain Maggot on ainakin jotain Turneria söpömpi hurmaavan murhaavine virneineen. Unohtamatta puujalkojawwz.)
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Positiivissävytteistä hämmentyneisehköisyyttä
Prickle-Prickle, Chaos 14, 3175
Jonain kauniina, kauniina päivänä minä vielä opettelen sen, miten sosiaaliset kuviot ja kaikki tämä ihmisyysjuttu oikein toimii. Tänään minua, kuvaannollisesti sentään, lyötiin päähän teräsvahvisteisella mäntykakkosnelosella. Woah.
Siis mitä hittoa. Minä menin kouluun. Seuraavaksi muistan tapahtuneen valtavan, ylitsevuotavan kasan myötätuntoa, ihania ihmisiä ja halauksia. En minä ihan oikeasti tajunnut, että ihmiset tekevät noin, jos saavat tietää sellaisesta kuin jonkun koiran kuolemasta.
Tunnen tällaisen kollektiivisen suremisen teorioita, mutta minun maailmassani niiden toteuttaminen käytännössä on kuulunut puhtaasti fiktiivisille henkilöille eikä kukaan vain oikeasti tee niin. Koiralinjalla jatkaakseni koska se tavallaan liikkuu aika yleisillä vesillä: kun Mira kuoli, mikä oli minulle paljon pahempi isku, minä ja Panu käsittelimme surun kumpikin yksiksemme, ja kun mainitsin silloiselle ainoalle ystävälleni, hän totesi että voi voi, se oli kyllä ihana koira, ja minä sanoin että mm, aika kamalaa. Sama päti kaikille muille järkytyksille, joita tässä on tapahtunut - en minä ole niistä kenellekään juuri avautunut, lähinnä olen ollut huolissani siitä, miten huomattavasti tunteellisempi siskoni selviää asioista. Se on nytkin päällimmäinen huoli oikeastaan.
Ja nyt sitten tapahtui tämä. Liek... wut?
Että oikeat ihmiset pystyvät tuohon? He surivat enemmän kuin minä! En minä kykenisi tuollaiseen tuntemiseen, en kykene kokemaan noin edes omia murheitani, vaikka hitto vie tahtoisin. Tunsin olevani melkein ulkopuolinen, vaikka kuinka voi jäädä ulkopuolelle omasta surustaan?
Todellisuustunnelini sai siis tänään osakseen hämmästyttävän kirkasta valonkimalletta ystäväpiirini suunnalta. Nyt pistää miettimään, että entä jos kertoisin muille useammin huoliani. Saan ne kyllä, kuten todettua, liiankin mainiosti käsiteltyä itseksenikin, mutta tämä oli vain niin uskomaton ilmiö, että sitä voisi tutkia lisää. (Toisaalta en välttämättä. Se saattaisi alkaa häiritä ihmisiä ja minua, varsinkin kun ehkä joutuisin esittämään alakuloisempaa kuin olen. Mitä tosin olen joskus tehnyt muutenkin ainakin vahingossa, koska olen jotenkin ollut vakuuttunut siitä että minun pitäisi olla. Hmm.)
Tämä on yksi niitä hyvin harvinaiseksi käyneitä tilanteita, joissa ymmärtäessäni jotain uutta ihmisistä, käyttäytymisestään ja tunteistaan en olekaan saanut syytä kyynistyä ja syventää pessimismiäni entisestään, vaan päinvastoin, jouduin miettimään asioita ihan uudelta kannalta. Se puolestaan on aina terveellistä. Hitto, tässähän alkaa vähän niin kuin ihan melkein uskoa siihen että näitä sosiaalisia tukiverkkoja ja muita kanssaihmisten kantamiseen suunniteltuja arkkitehtuurisia rakennelmia voi oikeasti olla. Kyllä minunkin on joskus pakko sellaista tarvita, vaikka toistaiseksi olen tavallaan pärjännyt aika huterilla pohjilla.
Tekin edellistä merkintääni kommentoineet: <3!
(And now for something completely different. Koska blogi ei olisi omani, jos sattuisi kolme peräkkäistä merkintää vailla perinteistä outoilua, ilmoitan: oikea isovarpaani, urhea anarkisti, vapautui kynnenomistamisen pakottavasta instituutiosta -> outch. Kiehtovaa, eikö? Ei minustakaan. Ajattelin kirjoittaa tästä niin pitkän esseen kuin Bloggerin mahdolliset merkkirajoitukset antavat, mutta päätin, ettei minulla ole varaa asettaa elinikääni vaakalaudalle sen takia, että voisin selittää varpaankynnestäni, jos vaikka merkkirajoituksia ei olekaan. Risingin teinidraamakuningatarleffa-arvostelu sentään tökkäsi 20000 merkin kohdalle.)
Jonain kauniina, kauniina päivänä minä vielä opettelen sen, miten sosiaaliset kuviot ja kaikki tämä ihmisyysjuttu oikein toimii. Tänään minua, kuvaannollisesti sentään, lyötiin päähän teräsvahvisteisella mäntykakkosnelosella. Woah.
Siis mitä hittoa. Minä menin kouluun. Seuraavaksi muistan tapahtuneen valtavan, ylitsevuotavan kasan myötätuntoa, ihania ihmisiä ja halauksia. En minä ihan oikeasti tajunnut, että ihmiset tekevät noin, jos saavat tietää sellaisesta kuin jonkun koiran kuolemasta.
Tunnen tällaisen kollektiivisen suremisen teorioita, mutta minun maailmassani niiden toteuttaminen käytännössä on kuulunut puhtaasti fiktiivisille henkilöille eikä kukaan vain oikeasti tee niin. Koiralinjalla jatkaakseni koska se tavallaan liikkuu aika yleisillä vesillä: kun Mira kuoli, mikä oli minulle paljon pahempi isku, minä ja Panu käsittelimme surun kumpikin yksiksemme, ja kun mainitsin silloiselle ainoalle ystävälleni, hän totesi että voi voi, se oli kyllä ihana koira, ja minä sanoin että mm, aika kamalaa. Sama päti kaikille muille järkytyksille, joita tässä on tapahtunut - en minä ole niistä kenellekään juuri avautunut, lähinnä olen ollut huolissani siitä, miten huomattavasti tunteellisempi siskoni selviää asioista. Se on nytkin päällimmäinen huoli oikeastaan.
Ja nyt sitten tapahtui tämä. Liek... wut?
Että oikeat ihmiset pystyvät tuohon? He surivat enemmän kuin minä! En minä kykenisi tuollaiseen tuntemiseen, en kykene kokemaan noin edes omia murheitani, vaikka hitto vie tahtoisin. Tunsin olevani melkein ulkopuolinen, vaikka kuinka voi jäädä ulkopuolelle omasta surustaan?
Todellisuustunnelini sai siis tänään osakseen hämmästyttävän kirkasta valonkimalletta ystäväpiirini suunnalta. Nyt pistää miettimään, että entä jos kertoisin muille useammin huoliani. Saan ne kyllä, kuten todettua, liiankin mainiosti käsiteltyä itseksenikin, mutta tämä oli vain niin uskomaton ilmiö, että sitä voisi tutkia lisää. (Toisaalta en välttämättä. Se saattaisi alkaa häiritä ihmisiä ja minua, varsinkin kun ehkä joutuisin esittämään alakuloisempaa kuin olen. Mitä tosin olen joskus tehnyt muutenkin ainakin vahingossa, koska olen jotenkin ollut vakuuttunut siitä että minun pitäisi olla. Hmm.)
Tämä on yksi niitä hyvin harvinaiseksi käyneitä tilanteita, joissa ymmärtäessäni jotain uutta ihmisistä, käyttäytymisestään ja tunteistaan en olekaan saanut syytä kyynistyä ja syventää pessimismiäni entisestään, vaan päinvastoin, jouduin miettimään asioita ihan uudelta kannalta. Se puolestaan on aina terveellistä. Hitto, tässähän alkaa vähän niin kuin ihan melkein uskoa siihen että näitä sosiaalisia tukiverkkoja ja muita kanssaihmisten kantamiseen suunniteltuja arkkitehtuurisia rakennelmia voi oikeasti olla. Kyllä minunkin on joskus pakko sellaista tarvita, vaikka toistaiseksi olen tavallaan pärjännyt aika huterilla pohjilla.
Tekin edellistä merkintääni kommentoineet: <3!
(And now for something completely different. Koska blogi ei olisi omani, jos sattuisi kolme peräkkäistä merkintää vailla perinteistä outoilua, ilmoitan: oikea isovarpaani, urhea anarkisti, vapautui kynnenomistamisen pakottavasta instituutiosta -> outch. Kiehtovaa, eikö? Ei minustakaan. Ajattelin kirjoittaa tästä niin pitkän esseen kuin Bloggerin mahdolliset merkkirajoitukset antavat, mutta päätin, ettei minulla ole varaa asettaa elinikääni vaakalaudalle sen takia, että voisin selittää varpaankynnestäni, jos vaikka merkkirajoituksia ei olekaan. Risingin teinidraamakuningatarleffa-arvostelu sentään tökkäsi 20000 merkin kohdalle.)
tiistai 13. tammikuuta 2009
Iltatähdenrusko
Koiranpennuissa on, sellaisia mitättömiä pikkuseikkoja kuin lattialle paskomista lukuunottamatta, yksi puoli josta en piru vie pidä en yhtään - niiden typerä typerä typerä tapa esimerkiksi jäädä autojen alle ja lakata olemassaolemasta.
Hitto että minä rakastin sitä. Ei Joiku (joka toisellakin nimellä tunnetaan) tietenkään ollut Mira, en minä ollut kasvanut sen kanssa eikä se samalla tavalla tajunnut tunnetilojani tai osannut niihin reagoida. Ja viime kuukausien aikana olin muutenkin etääntynyt siitä, kun se asui pääasiassa eri osoitteessa, mutta hitto.
Minä muistan sen automatkan kun haimme hänet. Vanhempien riitoja ja avioeroiluja, stressiä vähän joka suunnalta ja yleistä angstia, ja sitten yhtäkkiä sylissäni tuhisi sellainen pörröinen wuffkawaitus.
Nukuin sen vieressä lattialla sinä yönä kun se ei suostunut olemaan hiljaa yksin, ja se oli niin pehmeä ja varmasti ihan kamalan peloissaan. Kyllähän aika varmaan päällystää muistoja milloin milläkin jalometalleilla minkä ehtii, mutta se oli siinä elämäntilanteessa ehkä ensimmäinen hetki kun tajusin, että mitä helvettiä, kaikkihan on oikeasti menossa parempaan päin ja tämä otus on minun vieressäni ihan rauhassa ja nukkuu ja minäkin voin kun se on tuossa.
En ole ihminen joka itkee, juuri koskaan. Negatiivinen tunneskaalani ei ehkä tunnu yhtä vahvasti kuin monilla muilla näyttäisi tuntuvan - en masennu, murru tai pirstoudu vaikka aihetta olisi, lähinnä alakuloudun päiväksi, ehkä pariksi, ja jatkan. Haluaisin kyllä kokea nämäkin tunteet paljon paljon vahvemmin koska ne ovat elämää ja minä rakastan sitä, mutta ainakaan vielä en jostain syystä vain pysty.
Joskus harvoin tuntuu siltä että voisi itkeäkin, mutta en vain yleensä saa aikaan vaan halutessani pääsen surusta yli suunnilleen puhaltamalla saippuakuplia ja hymyilemällä niille haikeasti hetken. En tiedä, kutsutaanko tätä negatiivisten tunteiden kieltämiseksi, mutta toisaalta en tunne patoavani mitään sisälleni vaikka kuinka haen sisältäni merkkejä siitä, että jotain on jäänyt purkamatta; en vain löydä niitä tunteita mistään. Ehkä minä vain ajattelen mieluummin kaikkea sitä, mitä tapahtui, enkä keskity suremaan menetyksen takia tapahtumatta jäänyttä - ainakin niin olen yrittänyt oppia asioita katsomaan, joten ehkä se käy järkeen, vaikken uskonutkaan että se toimisi.
Nytkään, vaikka asiaa ajateltuani tajusin, että minun maailmani pitäisi muutenkin olla synkeähkömmän sävyinen ja vähän säröilläkin, se ei ole. Mutta totean kuitenkin, vihdoin ja viimein, tämän kajalin vedenkestämättömäksi.
Nuku hyvin.
Hitto että minä rakastin sitä. Ei Joiku (joka toisellakin nimellä tunnetaan) tietenkään ollut Mira, en minä ollut kasvanut sen kanssa eikä se samalla tavalla tajunnut tunnetilojani tai osannut niihin reagoida. Ja viime kuukausien aikana olin muutenkin etääntynyt siitä, kun se asui pääasiassa eri osoitteessa, mutta hitto.
Minä muistan sen automatkan kun haimme hänet. Vanhempien riitoja ja avioeroiluja, stressiä vähän joka suunnalta ja yleistä angstia, ja sitten yhtäkkiä sylissäni tuhisi sellainen pörröinen wuffkawaitus.
Nukuin sen vieressä lattialla sinä yönä kun se ei suostunut olemaan hiljaa yksin, ja se oli niin pehmeä ja varmasti ihan kamalan peloissaan. Kyllähän aika varmaan päällystää muistoja milloin milläkin jalometalleilla minkä ehtii, mutta se oli siinä elämäntilanteessa ehkä ensimmäinen hetki kun tajusin, että mitä helvettiä, kaikkihan on oikeasti menossa parempaan päin ja tämä otus on minun vieressäni ihan rauhassa ja nukkuu ja minäkin voin kun se on tuossa.
En ole ihminen joka itkee, juuri koskaan. Negatiivinen tunneskaalani ei ehkä tunnu yhtä vahvasti kuin monilla muilla näyttäisi tuntuvan - en masennu, murru tai pirstoudu vaikka aihetta olisi, lähinnä alakuloudun päiväksi, ehkä pariksi, ja jatkan. Haluaisin kyllä kokea nämäkin tunteet paljon paljon vahvemmin koska ne ovat elämää ja minä rakastan sitä, mutta ainakaan vielä en jostain syystä vain pysty.
Joskus harvoin tuntuu siltä että voisi itkeäkin, mutta en vain yleensä saa aikaan vaan halutessani pääsen surusta yli suunnilleen puhaltamalla saippuakuplia ja hymyilemällä niille haikeasti hetken. En tiedä, kutsutaanko tätä negatiivisten tunteiden kieltämiseksi, mutta toisaalta en tunne patoavani mitään sisälleni vaikka kuinka haen sisältäni merkkejä siitä, että jotain on jäänyt purkamatta; en vain löydä niitä tunteita mistään. Ehkä minä vain ajattelen mieluummin kaikkea sitä, mitä tapahtui, enkä keskity suremaan menetyksen takia tapahtumatta jäänyttä - ainakin niin olen yrittänyt oppia asioita katsomaan, joten ehkä se käy järkeen, vaikken uskonutkaan että se toimisi.
Nytkään, vaikka asiaa ajateltuani tajusin, että minun maailmani pitäisi muutenkin olla synkeähkömmän sävyinen ja vähän säröilläkin, se ei ole. Mutta totean kuitenkin, vihdoin ja viimein, tämän kajalin vedenkestämättömäksi.
Nuku hyvin.
torstai 8. tammikuuta 2009
Hypotermia
- 25 °C
Kun tunnit ovat niin pirun kylmiä
että värini luhistuvat kasaan
kimaltavat pyörteet häiveeksi heijastusten tomua
sitä on jostain revittävä vaihtoehtoinen selviytymiskeino
sinun varjosi lankeaa hymyjeni ylle
Neljältä kaikkeus näkyy kovin kirkkaana
vaikka ikkunoiden koleammalla puolella
valot käyvät vähiin
- ehkä pimeyskin eksyy itseensä
Soljun viimanvirtoja takaisin
ei yksikään niistä löydä
katua jolta lähdin
Minulla on syy miksi ei;
kyllä minä aamuöitä
sinua enemmän rakastan
mutta älä kuule minun sanovan
etten välitä ja niin
- ettenkö taas tahtoisi
herätä sylistäsi
(jos ensin voisin nukahtaa)
vaikka tiedät
posliininuken fysiikan
yksinkertaiseksi;
se särkyy.
Kun tunnit ovat niin pirun kylmiä
että värini luhistuvat kasaan
kimaltavat pyörteet häiveeksi heijastusten tomua
sitä on jostain revittävä vaihtoehtoinen selviytymiskeino
sinun varjosi lankeaa hymyjeni ylle
Neljältä kaikkeus näkyy kovin kirkkaana
vaikka ikkunoiden koleammalla puolella
valot käyvät vähiin
- ehkä pimeyskin eksyy itseensä
Soljun viimanvirtoja takaisin
ei yksikään niistä löydä
katua jolta lähdin
Minulla on syy miksi ei;
kyllä minä aamuöitä
sinua enemmän rakastan
mutta älä kuule minun sanovan
etten välitä ja niin
- ettenkö taas tahtoisi
herätä sylistäsi
(jos ensin voisin nukahtaa)
vaikka tiedät
posliininuken fysiikan
yksinkertaiseksi;
se särkyy.
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
"Yes, we have this hate-hate relationship."
Boomtime, Chaos 7, 3175
Tässä ei kyllä nyt voi muuta kuin todeta, että voihan saatanansaatana.
En tiedä oliko tuo erityisen negatiiviseen sävyyn kirottu, mutta ei täysin positiiviseenkaan kyllä. Sellainen facepalm-hilpeä olisi-pitänyt-arvata-mutta-enpä-sitten-arvannutkaan-epäusko lienee ajankohtaisin tunne.
Minä olen aika lailla ihminen, joka polttelee siltoja ihan ilokseen ja antaa juurten kuihtua rauhassa siipien tieltä, jos niikseen tulee. Se on monesti kyllä vähän epäkohteliasta ja koetan kyllä pitää yhteyttä ihmisiin jotka sitä minuun pitävät, mutta monesti hiljentymisiä vain tapahtuu. Yksi syy, miksi tässä vähän aikaa sitten tulin siihen tulokseen että Taikkarin sijaan kauemmas muuttaminen voisi olla aika mainio ratkaisu, oli nimenomaan se, että kärsin täällä hienoisesta sosiaalisesta klaustrofobiasta ja olen niin hirveän kaukana kaikesta ja kaikista. Punkaharju on pieni paikka, Savonlinna lähellä sitä. (Toinen syy on yleinen itsestäänselvyyksien rikkominen ja jänniin mielijohteisiin perustuvat elämänfilosofiani, ja ilmoille heitettiin sitten ehdotus, jonka toteuttamiselle en näe juurikaan esteitä. Vähän kuin arpoisin kolme vuotta elämästäni nopalla, eli mikäs sen hienompaa.
Eikun paitsi siltä varalta että vanhempani stalkkaavat blogia: jatko-opiskelupaikkani on täysin läpipohdittu ja tarkkaan suunniteltu ja tiedän ehdottomasti mitä teen ja nukketeatterimeribiologia kertakaikkiaan on kutsumukseni. Harkintani on luja kuin perskallio. Hups, typo.)
Tässä kohtaa tarinaan astuu muuan silta, jonka toisaalta polttaisin hyvin mielelläni ja toisaalta en ikimaailmassa. Ainoa ala-asteaikainen ystäväni ja yksi harvoista joka oikeasti ymmärtää mitä hauskaa on radiomastoissa; epäsosiaalisimpia, ironisimpia, absurdeimpia ja kyynisimpiä sosiopaatinpaskoja joita tiedän; ehdottoman luotettava valehteleva moraalinvääntelijä; peilikuvani ja toisaalta monilta osin täysin vastakohtani. Päivittäin tahtoisin lyödä häntä turskalla turpaan tai hirttää lämmitysputkista kattoon, loput ajasta nukumme kuvisluokan varastossa, suunnittelemme kovasti kieroutuneita mindfuck-operaatioita tai nauramme lattialla hysteerisesti Liechensteinin lumikenkäsodille ja kuolleelle isoäidilleen. Jos joskus tarvitsisin jotakuta, joka täysin varmasti olisi mukana hämmentämässä kanssaihmisten todellisuustunneleita esimerkiksi heittämällä käytettyjä kranaatteja ja makkaratikkuja kadulle pterodaktyylipuvussa, soittaisin hänelle ensimmäisenä.
Hän ei vastaisi, ja menisin koputtamaan hänen ikkunaansa, mutta saisin niskaani ikävästi teroitetun makkaratikun ja mielipuolisesti hekottelevan pterodaktyylin. Ja ne ringettemailat yhdistettynä Star Wars -quoteihin liikkuivat jo huolestuttavilla vesillä - niin lähellä kollektiivimieltä kuin ehkä voi olla ilman että alkaa tosissaan pelottaa. The Relatively Chaotic Sisters of Just Plain Annoying Chutzpah, Most Unfortunate Accidents & Wreaking Incredible-ish Havoc. o/
Ja tättärättäfuckingrää - sainpa tietää, että kyseinen sankaritar lienee psykologiaa opiskelevan siskonsa takia muuttamassa samaan paikkaan, samaan kouluun kuin minne kaavailen lähteväni. Emmi, [insert keskisormi ja ruma irvistys], tämän sillan kidustamiseen tarvitsisin näköjään tulitikkujen sijaan ydinaseita. Ja ehkä hyvä niin.
... Ehkä.
Tohtisikohan sentään muuttaa Ísafjörðuriin? Äh, suunnittelee kuitenkin vastaavuuksia, minä en lähde matkalle maailman ympäri.
(Huomautettakoon, että tekstissä esiintyvä ihmilö nauranee tälle kettuilulle yhtä paljon kuin minä. ;P Ei me tosissamme muuta kuin välillä vähän toisiamme vihata.)
Tässä ei kyllä nyt voi muuta kuin todeta, että voihan saatanansaatana.
En tiedä oliko tuo erityisen negatiiviseen sävyyn kirottu, mutta ei täysin positiiviseenkaan kyllä. Sellainen facepalm-hilpeä olisi-pitänyt-arvata-mutta-enpä-sitten-arvannutkaan-epäusko lienee ajankohtaisin tunne.
Minä olen aika lailla ihminen, joka polttelee siltoja ihan ilokseen ja antaa juurten kuihtua rauhassa siipien tieltä, jos niikseen tulee. Se on monesti kyllä vähän epäkohteliasta ja koetan kyllä pitää yhteyttä ihmisiin jotka sitä minuun pitävät, mutta monesti hiljentymisiä vain tapahtuu. Yksi syy, miksi tässä vähän aikaa sitten tulin siihen tulokseen että Taikkarin sijaan kauemmas muuttaminen voisi olla aika mainio ratkaisu, oli nimenomaan se, että kärsin täällä hienoisesta sosiaalisesta klaustrofobiasta ja olen niin hirveän kaukana kaikesta ja kaikista. Punkaharju on pieni paikka, Savonlinna lähellä sitä. (Toinen syy on yleinen itsestäänselvyyksien rikkominen ja jänniin mielijohteisiin perustuvat elämänfilosofiani, ja ilmoille heitettiin sitten ehdotus, jonka toteuttamiselle en näe juurikaan esteitä. Vähän kuin arpoisin kolme vuotta elämästäni nopalla, eli mikäs sen hienompaa.
Eikun paitsi siltä varalta että vanhempani stalkkaavat blogia: jatko-opiskelupaikkani on täysin läpipohdittu ja tarkkaan suunniteltu ja tiedän ehdottomasti mitä teen ja nukketeatterimeribiologia kertakaikkiaan on kutsumukseni. Harkintani on luja kuin perskallio. Hups, typo.)
Tässä kohtaa tarinaan astuu muuan silta, jonka toisaalta polttaisin hyvin mielelläni ja toisaalta en ikimaailmassa. Ainoa ala-asteaikainen ystäväni ja yksi harvoista joka oikeasti ymmärtää mitä hauskaa on radiomastoissa; epäsosiaalisimpia, ironisimpia, absurdeimpia ja kyynisimpiä sosiopaatinpaskoja joita tiedän; ehdottoman luotettava valehteleva moraalinvääntelijä; peilikuvani ja toisaalta monilta osin täysin vastakohtani. Päivittäin tahtoisin lyödä häntä turskalla turpaan tai hirttää lämmitysputkista kattoon, loput ajasta nukumme kuvisluokan varastossa, suunnittelemme kovasti kieroutuneita mindfuck-operaatioita tai nauramme lattialla hysteerisesti Liechensteinin lumikenkäsodille ja kuolleelle isoäidilleen. Jos joskus tarvitsisin jotakuta, joka täysin varmasti olisi mukana hämmentämässä kanssaihmisten todellisuustunneleita esimerkiksi heittämällä käytettyjä kranaatteja ja makkaratikkuja kadulle pterodaktyylipuvussa, soittaisin hänelle ensimmäisenä.
Hän ei vastaisi, ja menisin koputtamaan hänen ikkunaansa, mutta saisin niskaani ikävästi teroitetun makkaratikun ja mielipuolisesti hekottelevan pterodaktyylin. Ja ne ringettemailat yhdistettynä Star Wars -quoteihin liikkuivat jo huolestuttavilla vesillä - niin lähellä kollektiivimieltä kuin ehkä voi olla ilman että alkaa tosissaan pelottaa. The Relatively Chaotic Sisters of Just Plain Annoying Chutzpah, Most Unfortunate Accidents & Wreaking Incredible-ish Havoc. o/
Ja tättärättäfuckingrää - sainpa tietää, että kyseinen sankaritar lienee psykologiaa opiskelevan siskonsa takia muuttamassa samaan paikkaan, samaan kouluun kuin minne kaavailen lähteväni. Emmi, [insert keskisormi ja ruma irvistys], tämän sillan kidustamiseen tarvitsisin näköjään tulitikkujen sijaan ydinaseita. Ja ehkä hyvä niin.
... Ehkä.
Tohtisikohan sentään muuttaa Ísafjörðuriin? Äh, suunnittelee kuitenkin vastaavuuksia, minä en lähde matkalle maailman ympäri.
(Huomautettakoon, että tekstissä esiintyvä ihmilö nauranee tälle kettuilulle yhtä paljon kuin minä. ;P Ei me tosissamme muuta kuin välillä vähän toisiamme vihata.)
sunnuntai 4. tammikuuta 2009
Väsymys ja näppäimistö
Prickle-Prickle, Chaos 4, 3175Minun ajantajuni on yleensäkin melko häilyväisellä tasolla, mutta ihan näin kappaleiksi räimin sen aika harvoin. Se ei kyllä ole millään lailla negatiivinen huomio, välillä pitää.
Uusivuosi oli kaunis, väsynyt, sekava, haikea ja upea, muun muassa. Niinpä myös postmiittidepressio on aika vahvasti olemassaolevainen tällä hetkellä. Huvittaisi puhua ihmisille, se voisi lievittää, mutta juuri nyt en oikein jaksa.
Kaipaan teitä hirveästi ja minua väsyttää monikin asia, osa höyheniä kasvoilla ja osa kiviä kurkussa. Unenpuute ja ikävä, kaikki tämä viime aikoina tapahtunut inhimillisten asioiden tunteminen johon en ole missään määrin tottunut, se kyyninen pessimisti joka en oikeasti ole minä vaikka urheasti väittääkin vastaista, niskasärky (heh unohtumus), se kuinka olen taas täällä, se kuinka olen taas täällä yksin ja ehkä yksinäinenkin, se kuinka huomenna koulussa ihmiset ovat samat ja kaikki on samaa paitsi minä.
Mitä minä haluaisin maailmalta, joka ei muutu ja jossa tiedän mitä huomenna tapahtuu?
Minä haluan toisen, taas ja aina. Minä haluan aloittaa alusta, hypätä tyhjän päälle vaikka joka päivä, nukkua välillä enemmän junassa kuin sängyssäni, rakastua, luottaa, kiintyä ja päästää irti kun siltä tuntuu.
Nuori ja levoton. Jos tulkitaan lähes kenen tahansa aiemman esimerkin avulla, niin kyllä minäkin jonain päivänä vielä kasvan aikuiseksi ja lakkaan loikkimasta heikoilla jäillä ja kiipeilemästä radiomastoihin, hankin 8:00-16:00 -työn, kohtalaisen palkan, omakotitalon ja perheen. Luulisi nyt että järkikin sen sanoo. Sitten voin asettua aloilleni mukavasti odottelemaan, että joku vaivautuu potkimaan minut vanhainkotiin. Saan varmaan ihan oman mielialalääkityksenkin.
Se on aika katkera päivä.
(Voi sentään, onpa minulla kovin negatiivinen asenne täydellisen elämän unelmaa kohtaan. Johtuu siitä että olen nuori ja typerä enkä tiedä kuinka auvoisaa kuvailtu elo on. Kyllä se siitä, olen vain tilapäinen mielenhäiriö.)
Vaihtoehtona tietenkin se, että olen boheemi taiteililja ja elämänsirkuksen diskordianistinen klovni aina kunniakkaaseen loppuun asti, esimerkiksi kolmikymppiseksi, kun vihdoin putoan sieltä radiomastosta ja taitan niskani. Miksi ei. Sitä ennen aion kuitenkin tehdä vielä aika paljon, ja ha, minähän en anna koskaan periksi. (Ollakseen kyllästymiseen asti toistettava nettimeemi tuo on mantrana kovin käyttökelpoinen. Vertaa nyt vaikka siikaan.)
P.S. Rakastan teitä. Ja koska en vielä ajatellut kasvaa edelläturpiinräimityssä merkityksessä aikuiseksi, liityn lapsen ja anarkistin lailla nauravien rintamaan, kuten muuan taiteililja asian ilmaisi. Hold the line. (Selvennysedit, viittaa eeppisyyskappaleeseen koska se on eeppisyys. :P)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
