Otteita tähänastisesta

Sweetmorn, Aftermath 14, 3174

Lakritsi on korvaamatonta, huomasin tässä äskettäin. Se ei ole yhtä epäterveellistä kuin suklaa, maksaa vähemmän, on kaiken kaikkiaan goottiuskottavampaa korpinmustassa synkkyydessään ja sitä paitsi riittää pidempään, koska siinä on reikiä. (Jaa.)
Niin, NaNotus etenee kohtalaista vauhtia (tuo punainen palkki eeppisessä widgetissäni on tosin vielä melkoisen masentava ja lisäksi se ei suostu ainakaan tällä hetkellä päivittymään ollenkaan vaan on jämähtänyt 3555 sanan kohdalle). Alan jopa pitää juonestani, tavallaan, ja tämä on yllättävän addiktoivaa puuhaa ainakin toistaiseksi. Sain tälläkin sankarikoneella jopa Windows Messengerin toimimaan, mwahahaa, mikä ei ehkä edistä kirjoittamista kauheasti paitsi jos lasketaan se, että nyt voi nakittaa ihmisiä potkimaan persuuksiin.

Tähtihetkiä Suomen kirjallisuushistoriassa:


Tai no, itse asiassa, Herpertti naurahti itsekseen. Kyllä hän ainakin Luukkaisen viiksille repeäisi, ja sepä vasta olisikin jotain. Nauraa päin ärsyttävän, vanhan herra Luukkaisen naamaa, niin! Mokoma kämäinen ukko, joka oli varmastikin nyysinyt Herpertin sanomalehtiä ainakin siitä asti, kun oli muutava vuosi sitten muuttanut ylempään kerrokseen. Ja ne yölliset cembalosoolot! Vasta nyt hän tajusi, kuinka paljon tuo Luukkaisen turjake oli häntä vuosien mittaan pänninyt. Herpertti pysäytti pyörän hetkeksi, otti taskustaan listan, jolle oli koonnut chutzpahinkeräyskeinojaan (tähän mennessä vain tomaattien osto, mikä sai tuon synkän, pahaenteisen luettelon vaikuttamaan viattomalta ostoslistalta), ja lisäsi siihen kohdan ”Naura päin herra Luukkaisen naamaa”. Tämä sai hänet tuntemaan olonsa karujen katujen kasvatiksi, oikeaksi roistoksi, ja se puolestaan tuntui pirun hienolta.
--
Mutta nyt! Kaikki oli loppu. Laatikon pohjalla kökötti tosin keltainen kumiankka.
--
Ehkä hän voisi luopua kokonaan paahtoleivänsyönnin pakottavasta instituutiosta ja siirtyä johonkin aivan toisenlaiseen aamupalaan. Mutta mihin? Kas siinä pulma. Herpertti vilkuili ympärilleen ja hänen katseensa lento pysähtyi hedelmäosaston ylähyllyllä, aivan peilien alla sijaitsevaan koriin, joka oli täynnä pieniä, oransseja, hassunmuotoisia palleroita. Kyllähän Herpertti tiesi, että ne olivat kumkvatteja, kertakaikkiaan naurettavia ravinnon kannalta ja muutenkin onnettomia hedelmämaailman kummajaisia. Mutta jokin niissä sai hänet astelemaan lähemmäs hyllyä. Kumkvatti oli oikeastaan aika kaunis sana. Hassunkurinen ja ei lainkaan suomalaiselta kuulostava, lähinnä omituisia mielikuvia herättävä ja muutenkin häiritsevä, mutta jostain syystä sitä teki mieli jäädä toistamaan. ”Kumkvatti, kumkvatti, kumkvat-tiii”, Herpertti hyräili hetken itsekseen.
--
”Miksi opossumini muuttui näkymättömäksi?” hän ihmetteli ääneen.
”Jaa-a, sitä ei moni tiedä ja harva arvaa. Luulisin, että se söi kumkvatin.”
”No niin, mutta – pitääkö sinunkin siinä viisastella. Et sinä voi heitellä elämääni minne huvittaa ja muuttaa irtaimistoani pussirotiksi ja keksiä todellisuuteen naurettavia sääntöjä vain siksi, että sinusta sattuu olemaan hauskaa-” Herpertti olisi mielellään jatkanut valitustaan, mutta hänen äänensä vaimeni, koska hänen suunsa oli yhtäkkiä täynnä lapinvuokkorouskuja. Inhoten hän sylkäisi sienet suustaan ja jäi kuuntelemaan seinän takaa kuuluvaa mielipuolista käkätystä. ”Hyvä on sitten”, hän totesi ja istuutui sohvalle. ”Arvaapa kahdesti aionko tehdä enää hittoakaan. Hauskaa romaaninkirjoitusta, niin, minä en tästä nouse tekemään enää mitään etäisestikään chutzpahiin liittyvää. Etsi uusi päähenkilö, herra Luukkainen olisi varmaan hyvin otettu mahdollisuudesta saada vaikka koko laumallinen haisevia opossumeja lemmikikseen. Minä aion nyt katsoa Salattuja elämiä ja tilata pizzan.”
Happama ilme kasvoillaan Herpertti avasi television. Sieltä tosin ei tullut Salattuja elämiä. Itse asiassa ruudulla näkyi pelkkä musta tausta ja sen keskellä valkoisena hohtava rengas.
”Mitä… Eikä. Saatko sinä edes plagioida elokuvia? Eikö säännöissä kielletä sitä? Ja entä minun elämäni!”