The Vihkosta & David Bowie -skitsofreniasta

Sweetmorn, Bureaucracy 32, 3174

Hiiohei, takaisin interneteissä. En kyllä ollut edes kunnolla poissa, vai olinko? Moni ei tiedä ja harva arvaa. No jaa, tässä kuitenkin istun, kait.

*Huokaus* Vähän aikaa sitten koulussa istuminen ei tuottanut minkäänlaista tuskaa. Päivistä selvisi nopeasti, aurinko paistoi (kuvaannollisesti) ja elämä oli jättekiva hela tiden ja kaikkea.
Miksi?
Koska minulla oli Vihko. The Vihko. Vihko, johon saattoi keskittyä jokaisen tylsän tunnin aikana ja kirjoittaa runoja, joita en muualle pistäisi, päässäsoivien laulujen sanoja sekä yleistä angstigootteiluhaaveilua. Loistava tapa tappaa aikaa ja ennen kaikkea selventää sekavia ajatuksia ja muita päässä liikkuvia epämääräisiä juttuja, kuten elämääni.
Mutta arvatkaapa mitä? Joitakuita sattuu jostain syystä kiinnostamaan minun tämänhetkinen elämäni vähän liikaa. Ja se puolestaan sattuu ärsyttämään minua tällä hetkellä aivan suunnattomasti. Eikö sitä voi tajuta esimerkiksi, että on asioita jotka tahdon pitää itselläni? Ja että jos sanon kauniisti että se on sama kuin lukisit jonkun päiväkirjaa (ja sitten vähemmän kauniisti että se on tunti turpaan jos kosket vihkoni kanteenkin) niin tuo kyseinen vihko saattaisi vaikka sisältää näitä asioita?
Ilmeisesti ei. Jos minä tahdon purkaa saippuasarjavyyhtini aiheuttamaa turhautuneisuutta tai (äärimmäisen epägoottiuskottavaa) ruusunpunaista pilvilinnailua matikantunnilla, minä tahdon tehdä niin ilman että joku sankari yrittää repiä minun henkilökohtaiset elämänkappaleeni kädestäni. Yritä siinä sitten selittää asiaa viidennen kerran ja todeta että tällaiset asiat rikkovat ystävyyksiä, kun toinen lähinnä yllyttää muitakin koluamaan reppuni läpi etsiäkseen nämä ah-niin-kiinnostavat ruutupaperisivut. Hoovee.
Eli, the Vihkoa ei tulla enää näkemään koulussa. Olkaa onnellisia. Aloitan uuden ja teen sen Salatulla, Äärimmäisen Salaisella Valtionsalaisuussalakoodikielelläni, kun nyt muutenkin toteutettiin operaatio Paluu ala-asteelle. Ei se ole sama vihko, mutta mitäpä te kylmät, julmat ja sydämettömät niinkutsutut ystävät siitä välittäisittekään. ; _ ; Elämäni on tragedia.
Öh... Niin, tällaista tällä kertaa. Ajattelin kantaa mukanani harhautusvihkoja, joihin raapustelisin tunneilla syvällisen näköisenä jotain asdfia ja odottaisin että joku nyysisi ja lukisi ne, mutta tämä kaatuu siihen ettei lyijykynällä voi linkittää Goatsea. Se pitäisi piirtää. Kamalaa.

Njoomutta, tuon tilapäisen ärsyyntymisen aiheen lisäksi menee aika samalla lailla kuin yleensä, eli epämääräisen kummallisesti. Liput lokakuulle on hankittu ja vaasalainen tulee keikalle ja elämä hymyilee! Haa. ^^ Minkä lisäksi PuRon ensimmäinen, nerokastakin nerokkaampi larppi alkaa hahmottua. Ei jumaleissan siitä tulee psykoa kamaa. Kutsumanimi David Bowie -skitsofrenia kertoo varmaankin riittävästi siitä, miten järkevää matskua on odotettavissa.
Idea meni muistaakseni niin, että kaikki larppaavat vuorotellen samaa hahmoa (yksi päättää ehkä vartin ajan mitä hahmo tekee, loput seuraavat 'varjoina' perässä). Kyseessäoleva hahmo on David Bowien poika, jonka tehtävänä on etsiä isänsä Savonlinnasta. Eri sivupersoonat tietävät eri asioita Bowien olinpaikasta, mutta he eivät saa puhua keskenään. Ohikulkijoiden apua saa toki käyttää, mutta hahmossa on pysyttävä - toivottavasti joku alkaa oikeasti selittämään random savonlinnalaisille olevansa David Bowien skitsofreeninen poika ja tarvitsevansa apua - 'Voisitko kertoa viidennelle persoonalle että David ei voi sietää Riihisaaressa kännääviä teinejä.' :P Katsotaanpa, kuinka moni kulkee vielä vapaalla jalalla ensimmäisen PuRolarpin jälkeen.
Peli loppuu sitten siihen, kun joukkio onnistuu löytämään etsimänsä paikan, jossa pelinjohtaja-Bowie on. Jos onnistuu. Ja jos en keksi mitään kieroja sivuquesteja. Hmm.

(Ai niin, ja vähänkö olisi hienoa jos kaikilla pelaajilla olisi samanlainen tukka kuin Bowiella Labyrintissa! :D Mutta taidan innostua vähän liikaa nyt.)

Tämäkin blogimerkintä liputti mitä ilmeisimmin selväjärkisyyden puolesta. Eläköön normaalit harrastukset!