No mutta. Tajusin, kuinka murheellisen johtopäätöksen voisi satunnainen tänne-eksyilijä vetää blogissani vallinneesta puolivuotisesta hiljaisuudesta edellisten, jo itsessään PAHAENTEISTEN JA HUOLESTUTTAVIEN merkintöjen jälkeen. Seuraa siis päivitystä tilanteeseen, joka viime aikoina on pysynyt jossain määrin hämäränä mitä suurimmalle osalle internetin käyttäjäkunnasta, osittain myös siksi että suurin osa internetin käyttäjäkunnasta on jotain kiinalaisia tjsp.
Lakkaan ihan kohta kyllä kertomasta terveydentilastani. Koettakaa ymmärtää vielä hetki - kyseessä on vähän niin kuin inttijutut: kun kaikki elämän osa-alueet on kuitenkin muutaman kuukauden pyörineet lähinnä saman paskan ympärillä, ei sitä loppujen lopuksi kauheasti muusta edes keksi jutunjuurta, arvostivat vuodatuksen kohteena toimivat entiteetit tätä tai eivät. Onneksenne elelin enimmän osan noista kuukausista varsin perusteellista hiljaiseloa (voisi olla hubaisaa lukea nyt jälkeenpäin mitä kaikkea pahimmissa kortisonipäissäni olisinkaan sepustanut!), mutta nyt kun juttu alkaa tältä erää olla ns. ohi, voisi olla paikallaan raapustaa todistus jonnekin ikään kuin kokemuksen paketoimiseksi.
Mihinkäs siis jäinkään. Niin, tähystykseen pääsin viimein joskus joulun jälkeen kun mahakipuilut eivät olleet loppua. Kamera oli oikein maukas: elegantti, kuivan täyteläinen sekä aavistuksen hedelmäinen, jopa helmeilevä - jälkimaussa erottui tammitynnyrissä kypsytyksen jättämä vieno aromi.
Mitään järisyttävän epäilyttävää ei löytynyt siis ja muutaman viikon päästä kivutkin loppuivat kun annosta pienennettiin, mistä helpottuneena aloinkin luonnollisesti varailla lentolippuja Portugaliin siltä varalta että verihiutaleetkin vaikka pysyisivät jossain inhimillisissä lukemissa ja voisin taas vähäsen riehua. Kyllähän ne muutaman takapakin jälkeen pysyivät, joten päästäisloma meni surffaillessa iloisesti Penichen leppoisia beachbreakeja IHAN VAIN KOSKA PYSTYIN ahihih. (Näin skippasin muistelmissani sujuvasti koko kevättalven, joka olikin enimmäkseen aika mölsää hajoilua ja vähittäistä toipumista kortisonin tuskista. Villi tunne, kun tajuaa että parinkymmenen minuutin kävely kaubamajaan ja takaisin on kuin Himalajalle kapuaminen lyijyräpylöissä joihin on sidottu valurautaisia lettupannuja. Aloitin sitten tosiaan jossain määrin säännöllisen uimaroinnin.)
Eilen hematologi siis soitti ja ilmoitti, että lääkitys voidaan nyt tyystin lopettaa. Olotila on kyllä ollut siis ihan normaalihko jo pidemmän aikaa, koska annos on ollut varsin pieni, mutta silti eilen koitti aika voittajafiilis. Järjestin siis välittömästi armottomat bileet, joihin rakennutin marmorisen barokkikartanon sekä tusinoittain viinaa, suklaata ja juustoa pulppuavia suihkulähteitä. Obama tais käydä pitämässä jnkn puheen kans.
Mitä tästä kaikesta nyt siis jäi ikään kuin käteen?
Himmeä ahdistus mustelmista ainakin, ja huomattavat antipatiat kaikkea pään lähellä tapahtuvaa äkillistä liikettä kohtaan. Pienet ajatuskatkokset ja häiriöt järjenjuoksussa ehkä myös. Tuntuu etten saa esimerkiksi esseistä yhtä kirkkaita kuin ennen kortisonikuuria. Sikäli kun ne nyt toisaalta erityisen kirkkaita olivat ennenkään.
Fyysinen kunto ja ylipäänsä jaksaminen ovat myös vähän niin ja näin tietysti yhä. Paino on pudonnut syksystä kymmenisen kiloa, varmaan enimmäkseen lihasten osalta. Minähän olin aiemmin, köh, vähintään Xenan tasolla verrattomassa atleettisuudessani, mutta nyt esmes surffilaudan raahaaminen oli kyllä huomattavasti uuvuttavampaa kuin taannoin Norjassa.
Uinnin myötä olo on sentään kuitenkin energistynyt maagisesti, ja muutenkin auttaa kun muistaa vain touhuta koko ajan jotain - vanhan romaanin työstämistä eteenpäin, basilikojen kasvatusta ikkunalaudalla, pikainen kyldyyri-visiitti Tallinnaan, le taideprojektei.
Ja uuden surffireissun suunnittelua. Ihan rokkenroll tajuta, että se voi olla ihan mahdollinen harrastus kaikesta huolimatta - onpahan jotain konkreettista odottamista sitten, kun joskus joutuu kuitenkin taas nyhjäämään jossain sairaalavuoteessa remissiosta haikaillen. Kesällä varmaan kuitenkin ensin Euroopan raiteille ja Puolaan pööpöilemään.
Nyt, kaikki kuorossa jälleen vanha viidakon sananlasku: elämys se on paskakin elämys.
4 kommenttia:
Elämys se on paskakin elämys. Jos lähtee siitä, että kurjuuden määrä olisi edes jossain määrin vakio, niin kai se on ihan jees vetää kusisimmat sotkut alta pois ja sitten vaikka elää hienosti huipusti loppuelämän?
Toivotaan tietysti, että maailma ei sitten oikeasti ota ja lopu huomenna, se voisi tavallaan olla tähän väliin ilkeä veto.
Mut silleen, mukava kuulla kivempiakin kuulumisia.
Jeahje. Nähdään Puolas. Varmaan Euroopan raiteillakin, tul avaas nippusiteet ennenku juna näkee mun silmävalkuaiset.
Kivaa.
c
Tuolla kurjuuselämässävakio-periaatteella tavallaan voidaan myös ajatella, että kurjuudet piti nyt hoitaa alta pois että minut vastaavasti huomenna voitaisiin kaapia auton alta pois?
Ja Clau. Hyviä seikkailuja, stalkkailen täältä toistaiseksi tekstipohjaisesti. Ulosantisi on toki vähitellen niin kryptistä että puhut swahilia kun ensi kerran nähdään, mutta siinähän sitä oppii.
mainiota että voit paremmin. keksisin tähän jotain kryptistä mutta en jaksa koska oon niin kewl muutenkin.
p.s. surffaaminen on varmasti siistiä.
-nti kasvi
Lähetä kommentti