Toukokuun äärimmäinen kurjuuspotentiaali aktualisoituu jälleen. Näinköhän lie Yrjänäkin kevätpäiväin raastavuudesta kirjoittaessaan miettinyt ennen kaikkea kasvisukua Betula, tuota lauhkean vyöhykkeen katalinta olevaisuuden tasoa, joka vuosi toisensa jälkeen tekee kaikkensa turmellakseen eliökunnan kunnollisempien kansalaisten elelyn mielekkyyden. Nenää raastaa, raastaa sielua ja kaikkea siltä väliltä.
Olisipa siitepölyllä edes naama jota voisin heittää kivellä.
Ylipäänsä ehkä kaikella pitäisi olla. Nettiyhteyden pätkimisellä, univelalla, jäätelön hinnan salakavalalla nousulla, hajamielisyydellä, taidehistorialla, ehkä ääliöydellä jotenkin kollektiivisesti.
En kyllä tiedä kuinka paljon tämä loppujen lopuksi parantaisi elämänlaatua. Voi hyvinkin olla ettei kivellä heittäminen edes olisi mitenkään tehokas ratkaisu jokaikiseen ongelmaan, vaan tämä käyttäytymismalli ainoastaan rähmäisi maailmankuvani hiljalleen brutaaliksi ja kyyniseksi saamatta siltikään aikaan mitään. Ja voisinko enää väittää olevani minkäänlainen pasifisti, jos edes noin abstraktienkin olioiden naamaa mielisin muhjoa? Sisältääkö tämä skenaario siis sen, että jäätelön hinnan salakavalalla nousulla on tietoisuus? Jos on, olisin hirviö, olisin hylännyt kaikki vähätkin periaatteeni! Ja jos ei, mitä hauskaa koko touhussa edes olisi?
Ei. Joudun jälleen hyväksymään totuuden kaikessa karvaudessaan ja olemaan ihmisiksi myös näiden obstaakkelien edessä.*
Edellisessä päivityksessä mainittu järkyttävä yhteistaideteos on muuten nyt olemassa virtuaalisesti täällä. Saatte vapaasti palvoa sitä ja taiteellisia lahjojamme, esimerkiksi kaikenlainen rakentava kritiikki sen sijaan luonnollisesti johtaa katkeriin verivihoihin ja vuosia kestävään passiivis-aggressiiviseen kuittailuun.
Myös-kaivattu muumiprogepöristelijä löytyi sekin, nimittäin Ritualin lätty The Hemulic Voluntary Band. Ihan on hilipakkata humppaa.
___________
*obstaakkeli on jo niin pöljä anglismi, että huvittaa. Sietäkää siis sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti