Olen iltapäiväkolmesta lähtien keskittynyt pelkästään lukion äidinkielen oppimäärään, josta minun nimittäin olisi tämän viikonlopun aikana saatava kasaan puolet. Kello on pian kaksi. Koskapa touhu sujuu sen verran hienosti, että olen ehkä puolessavälissä jo tänään, herää kysymys: eikö näitäkin halvatun portfolioita olisi voinut tehdä joskus vähän aiemmin.
Olisi esimerkiksi voinut jo vähäsen, kainosti ja hellästi, aloitella vaikka ihan niiden kurssien aikanakin. Niillä lukemattomilla tunneilla, jotka sen sijaan istuin, ainakin vertauskuvallisesti ja luultavasti myös kirjaimellisesti, kaivelemassa nenääni. Mutta ei auta: lusmuilu on tieni, ja se tie on minun hyväksyttävä.
Hienoin asia, mikä tästä pään hillittömästä tekstinkäsittelyräjähdyksestä on seurannut, on se sellainen tietynlainen irtautuminen kielestä, ns. lämpimämpi-efekti, jonka saa aikaan myös toistamalla jotain sanaa riittävän kauan. Tuo on vielä yksittäisillä sanoilla ihan siedettävää, mutta nyt, väsyneenä ja nälkäisenä, kun koko päivä on kulunut sanoja pyöritellessä, tulkitessa ja järjestellessä, lähestyn jokaista etenkin vähänkin erikoisempaa sanaa jotenkin siten, että minun pitää erikseen hahmotella päässäni sen merkitys. Sitä ennen se vain kuvaa äänteiden sarjaa, joka yhtä hyvin voisi olla vierasta kieltä.
Ymmärtämättömänä? Apurahahakemuksen? Voi jeesus. Hihitys ei lopu milloinkaan.
No, mutta sitten takaisin analysoimaan Poea!
On sellainen kutina nimittäin nyt että tulee hyvä analyysi.
