Blogin pitämisessä on kämäisenä puolena se, että silloin kun asioita ei tapahdu, ei läheskään välttämättä aina ole paljonkaan hillittömän hienoa tahikka ylipäänsäkään olennaista kerrottavaa, ja silloin, kun tapahtuu, tapahtuu, eikä tapahtuneisuuden yksityiskohtia silloin nökötetä ikuistamassa internettiin.
Tää nyt oli tämmöinen muodollinen selitys sille, etten ole aikoihin jaksanut tänne mitään rustata. Tosiasiassa ilmeisesti kävi myös niin, ettei koko päivittäistapahtumienblogiinjaarittelulle oikeastaan enää keksinyt syitä, tai jos keksikin, ei riittävän hyviä. Jii än ee. Päädyin kuitenkin nyt lopulta siihen, että blogia tahdon pitää. Sillä tapaa muistaa pakostakin kehittää hieman perspektiiviä siihen, kuinka itseänsä ja maailmankuvaansa ajan myötä on rakennellut, ja jotenkin kalseaksi totesin ajatuksen, että valtaosa ajatelluista asioista ja elämän milloisistakin sisällöistä jäisi pelkän muistin varaan ilman tällaistakaan alkeellista ja satunnaista dokumentointia. Blaablabluublaa. Sillä tapaa muisteloidenhan voisi virheellisesti päätellä olleensa aina ainakin miltei yhtä oikeassa ja virheetön kuin sitä sentään aina nykyhetkessä on.
Sisältö blogissa tästedes saattaa tosin olla jossain määrin erilaista kuin aikaisempi, koskapa myös ihmilönä olen kuluneen vuoden aikana muuttunut ehkä nopeampaa tahtia kuin IKINÄ (mieltymys capslockin perusteettomaan ja yltiöpäiseen käyttöön on toki säilynyt, ellei ehkä jopa voimistunut!) KOSKAAN.
Niin. Se alkuunmainittu, määrittelemätön asioiden tapahtuminen liittyy näin äkkiseltään analysoituna ennen kaikkea öö pääkopan sisäiseen rymsteeraukseen. Helpoiten havaittavissa näistä muutoksista on se, että kertakaikkiaan suhtaudun biotieteisiin tätä nykyä sellaisella rakkaudella, ettei tosikaan. Siinä missä aiemmin haahuilin tulevaisuusmielikuvissani makrotason meriekosysteemien ja -eliöiden parissa (ja muut elonsysteemit olivat ikään kuin sivuseikka, kunhan jättiläiskalmarin joskus näkis aw yisss), huomasin jo ennen varsinaisia opintoja, että mitä enemmän biologian eri osa-alueita luin, sitä enemmän ne myös ikäänkuin nappasivat. Toki olen aina pitänyt luonnontieteitä ylipäänsä hyödyllisinä ja huomattavan jänskinä, mutta en sentään aivan yhtä suurena osana elämänsisältöä - bionörttäytymisen alkuvaiheessa sitä taas saattoi tuijottaa tomaattia vartin jos toisenkin ja miettiä kaikkia niitä mikroskooppisia osia ja mekanismeja, jotka ovat senkin möllykän saaneet aikaan, ja loppupäivän tuntea epämääräisen vaivautunutta oloa siitä, ettei aiemmin ole tullut asiaa ajatelleeksi. (Se oli siis alkuvaihe: nyt puhutaan varttien sijaan tunneista.)
Meribiologia jäi siis ikään kuin taka-alalle, kai se on myönnettävä. Ensin innostuin astrobiologiasta, koska elämän synty ja ulkoavaruuden potentiaaliset kuukupööpöttimet luonnollisesti kiehtovat ketä tahansa täyspäistä, ja kemian ja fysiikan ja tähtitieteiden eri osa-alueilta lainaava tieteidenvälisyys houkutteli kerrassaan. Vähitellen ymmärrys elämän olemuksesta kuitenkin karttui siinä määrin, ettei se tuntunut aivan samalla tapaa mystiseltä. Evoluution lainalaisuudet ovat selvät: elämä on informaation kykyä kopioida itseään, ei periaatteessa mitään sen ihmeempää, vaikka toki vuosimiljardien aikana kehittyneet järjestelmät tähän kopiomiseen ovat ällistyttävät. Eri ilmiöiden selittämisessä siis toki riittää silti työsarkaa. Olen ihan pähkinöissäni genetiikasta esimerkiksi. Ylipäänsä solu- ja molekyylitason meiningistä. Voi jumpe.
Näiden ilmiöiden joukosta päädyin kuitenkin lopulta eristämään tietoisuuden, biologian kenties viimeisen verrattain käymättömän korpimaan. No okei onhan tää aika klisee. Mutta olin muutenkin jo aika uppoutunut mielenfilosofiaan, mind-body-kysymykseen ja reduktioon ja blaablaavapaaseentahtoon ja tiedostamattomaan päätöksentekoon ja sen sellaiseen, enkä nyt tiedä uskoako ketään joka väittää ettei oikeasti olisi koskaan ollut millään muotoa kiinnostunut vaiks nyt siitä, kuinka subjektiivisia kokemuksia voi alkujaankaan olla ja ähblöh no tiedätte varmaan. Joten SYÖKÄÄ ITSE KLISEENNE KURJAT
Siinä sitten aloin puolivahingossa lipsumaan fysiologian ja neurotieteen sekä minkälie tiedon- ja mielenfilosofian kursseille, koska miksi ei kun kerran voi, ja yhä enemmän niiden myös huomasin minua viehättävän. Viimeinen niitti tässä muutama viikko sitten oli kuitenkin Patricia Churchlandin teos Neurophilosophy, joka jo jokunen vuosikymmen sitten peräsi laajempaa yhteistyötä ja tieteidenvälisyyttä filosofien ja neurotieteiden välillä mielen toiminnan mielekkääksi (oh, ha ha) selittämiseksi ja kaiken kaikkiaan linjasi paljon filosofisia ja kognitiotieteellisiä ja kaikenlaisiamuitakin kysymyksiä, joiden perässä seikkailisin itsekin mielelläni. Kuukausien huolellisen pallottelun ja harkinnan jälkeen päätin vihdoin ryhtyväni neurotieteilijäksi. Filosofi-neurotieteilijäksi. SRSLY pysyn tuskin housuissani.
Mut nyt opiskelen yhä näitä akvaattisia tieteitä. Aw geez. Hirveä uudelleenjärjestelyhomma vaihtaa pääainetta. Tosin ajattelin että voisin tehdä kandin akvasta jännyydet sivuaineina, sitten loikata hienoon kansainväliseen neurotiededeilymaisteriohjelmaan joko täällä tai Norjassa tai Hollannissa tai jossain, tai sit en ehkä jaksa sitä ennen lukea miljuunaa turskakurssia vaan vaihdan pikemmin.
Hienoja kaiken kaikkiaan nämä ihmiselämät, kun asioita voi niissä suunnitella vuosikaudet, mutta heti tilaisuuden tullen kuitenkin vetäistä täyskäännöksen johonkin kuuseen. Vaan millaiseen kuuseen!
