Boomtime, Discord 14, 3178
Minä aloin kirjoittaa dekkaria. Parodiaa, yllättäen. Koska Liken kilpailu ja AIKAA, viimein, touhuta kaikkea vähän vähemmänkin Rakentavaa ja Hyödyllistä kuin kirjoituksiin lukeminen. Ei sillä, etteikö tämä toki olisi oikeinkin rakentavaa ja hyödyllistä. En yhtään vielä tiedä millaiseksi juoni oikein rakentuu, enkä oikeastaan päähenkilönkään luonteenlaatua kovin tarkasti, kunhan sompailen NaNo-kokemusten tuoman autuaan mitä-hittoa-tässä-juuri-tapahtui-pokan suojissa tulittaen näppäimistölle ihan mitä sattuu ja ihan miksi sattuu. Sen tiedän, ettei tässä murhata ketään, koska turhaa synkistelyä. Parkkeerataan vain invapaikoille luvatta.
Tämä tumma hahmo katsahti nopeasti ympärilleen ennen kuin luikki kohti ostoskärryjä. Hänen jokainen elkeensä oli syyllisen, lainsuojattoman: pystyin miltei kuvittelemaan sen kylmän hien, joka virtasi hänen ohimoiltaan kohti leukaperiä, sen hermostuneen tärinän, jolla hänen kätensä asettivat kolikon kärryihin ja vetivät ne ulos katoksesta. Samat kädet, jotka äsken olivat ohjanneet tämän punaisen auton kylmäverisesti väärään parkkiruutuun, lavealle polulle: samat kädet, jotka pian koskettelisivat leipähyllyn sämpyläpusseja kuin kenen tahansa kädet. Ja sämpylät vaikenisivat. Eivät ne kysyisi ottajansa omastatunnosta, eivät hyväksyisi eivätkä tuomitsisi tämän tekoja. Ne olivat sämpylöitä.
"Ne olivat sämpylöitä." Kirjallisuuden Nobel, olen sanonut tämän ennenkin ja tulen sanomaan tämän vielä monta kertaa: valmistaudu.
No mutta lukio on tosiaan ikään kuin loppu. Totta puhuen minulla on vielä hieman kuvailmaisun perusteita ja taidehistoriaa suorittamatta, mutta ihan hyvinhän tässä vielä ehtii ikään kuin tavallaan niin kuin ömh ja näin.
Kirjoitukset joka tapauksessa sujuivat ihan maukkaasti. Yhtään ei stressannut ei. No vähän ehkä stressasi. Ei kuitenkaan stressaa enää. Hohhoo. Ensimmäiset päivät olen vain perseillyt yhtäänmitääntekemättömyyden suloisessa syleilyssä, hiimaillut ulkona etsimässä kiipeilypuita, lukenut Murakamia ja miettinyt, miten paljon kaikkea ääriylihienoa, kirjoitusten aikana päähän pälkähtänyttä mutta silloin valitettavan toteuttamattomissa ollutta taidepörinää ehdin nyt tehdä ja mistä aloittaisin. Aloitin sammalgraffitikokeilusta, ja tällä kertaa sisätiloissa, koska vuosia sitten kun ensi kertaa sitä yritin eräällä parvekkeella, jonne veljeni oli opettanut variksia käymään, nokittiin koko töhkä pois ennen kuin ehti se juuri kasvaakaan.
Hain myös Helsinkiin akvaattisiin tieteisiin. Lomaketta täyttäessäni muistelin jo-melkein-voitonriemuisena, kuinka löin joskus yläasteella vedon siitä, että jos minusta tosiaan tulee joskus meribiologi, ostaa eräs sosiopaattiystäväni minulle sinä päivänä hautakiven. Lähinnä sisustuselementiksi siis, tai mistä minä muistan mitä silloin on tullut mietittyä. Jos taas jotenkin päädyn jollekin muulle alalle, joudun minä ostamaan hänelle arkun. Motivaatiota tuo vinhasti tämä, koska kalliitahan arkut ovat, ja pitkä tie kuljettavana siihen päivään, jona viimein Cousteaun jalanjäljissä samoan valtamerten tutkimattomia syvyyksiä mitä erikoisimpia elämänmuotoja ja ekosysteemeitä väsymättömänä kartoittaen, sanattomana kumartaen sen syvänsinisen hiljaisen maailman lakien edessä, jonka valtapiiriin olen tiedonjanossani tunkeutunut pilkon ja ryhmittelen lapamatojen ruoansulatusjärjestelmiä kumisaappaat märkinä ja hattu lokinpaskassa jollain jumalanhylkäämällä saaristomeren luodolla.
