Hän haravoi jälleen

Pungenday, Discord 50, 3179

Maanantaina siirryn hautuumaalle! Toisin kuin useimmat, minä tosin pääsen sieltä joskus poiskin, elleivät aamukuudeltaheräämisen kynnet ole vielä pelkäämäänikin kalseammat. 

Olin tässä jonkin aikaa sitten vielä kirkon listoilla perinteisistä aikaansaamattomuudensekaisista hajamielisyyssyistä ja ajattelin, että luuhataan nyt siellä, kunnes alatihaikailemani kesätyöpaikat kalmistopuutarhuroinnin parissa on jaettu (vaikka kuinka olisi kiellettyä, niin kyllä siellä saleen joku tunnollinen rekrytoija aina tarkastaa tarkkaan hakijain kirkkoonkuuluvaisuudentilan, jottei varmasti tulisi palkanneeksi mitään ateistinretkua haudoilla tanssimaan ja vainajia syömään ja mitäskaikkeatämmöistä toimeenkuvaan taas kuuluikaan). 

Ei tärpännyt kesätöiden kanssa, joten asennoiduin mielihyvin vain opiskelemaan kesänkin kaikkea sekalaistajännyskäistä - kunnes sitten heti eroankirkostailmoituksen jätettyäni sain sähköpostin, jotta josko kuitenkin tulisin haastatteluun kun joku perui jasilleenjatälleen. Sain paikan, plus matkalla haastatteluun sitä paitsi löysin maasta kolikoina kokonaista 1,15 euroa! Tästä mainiosta sattumain ketjusta voimme päätellä seuraavaa: vanha partakuukkeli on kuin onkin olemassa, mutta osoittaa suorastaan ylenpalttista tyytyväisyyttä siihen, ettei enää joudu olemaan edes kirkollis-nimellisesti missään tekemisissä sieluparkani kanssa.

Vapun bailaamisprosessi oli myös armoton, kuten nämä minun bailaamisprosessini aina tuppaavat olemaan. Join ainakin tölkin Batterya, ja sit istuin pihalla tuntikausia seuranani valtava, äkäinen kalkkuna nimeltä Noel.

Kysehän oli biologien ainejärjestön perinteisestä vapputapahtumasta lapsille. Aioin huomattavan vakaasti olla osallistumatta touhun järjestämiseen, mutta joku värväysinnokas ihminen minut kuitenkin viime tingassa nappasi suostuteltavaksi, ja kun kuulin sanat "sit kalkkunaa pitäis vahtia", tiesin oitis, että sinä hetkenä esitettiin eräs elämäni kiistatta merkittävimmistä kohtalonkysymyksistä: minun oli tehtävä päätös, jonka seuraukset vielä sinkoaisivat tämän itsekseni identifioimani tietoisuuksien sarjan tulevaisuuden lehdille kuin säkenöivät kipinät kaiken yhä ennustamattomissa olevan hämäriin syysöihin. Viettäisinkö vappuni opiskellen molekyylibiologiaa - vaihtoehto, jonka valitsemalla edesauttaisin neurotieteellisten unelmieni toteutumista sekä maisteriohjelmiinhaettaessa merkitsevän korkean arvosanatason todennäköistämisellä että yleisesti ottaen molekyylibiologisella ymmärryksellä - vai, VAI! - vahtisinko, oi vahtisinko minä, pelkkä kuolevainen, jonka verkkokalvoille niin harvoin piirtyvät Elysionin vehreät niityt, jonka olfaktorinen hermo niin harvoin välittää isoaivokuoren hajukäämiin viestejä taivaallisten ruusujen tuoksusta! - KALKKUNAA NIMELTÄ NOEL.

Suostuin vahtimaan kalkkunaa. Oli ehkä hienoin päivä.

 - asiakkaat, jotka alkoivat itkeä a) kuullessaan b) nähdessään kalkkunan: 4

- asiakkaat, jotka verbaalisesti ilmaisivat pelkäävänsä kalkkunaa: 3

- asiakkaat, jotka tuijottivat kalkkunaa ilmeettä ainakin varttitunnin ajan keskeyttäen transsitilansa vain toisinaan hihkaistakseen: "Kukkuu ankka, kukkuu ankka!": 1

Huonon runouden päivä 18.4.

Pungenday, Discord 35, 3179

Mitä on huono runous?

Onko huono runo vain jonkin ideaalisen hyvän runon negaatio, josta kaikilla mielekkäästi kuviteltavissa olevilla osa-alueilla yksinkertaisesti puuttuvat ne ominaisuudet, joita hyvältä runolta toivotaan? Lähestymistapa ei liene hyödyllinen, sillä vähintään yhtä epäselvä ja auttamattoman subjektiivinen on myös hyvän runon määritelmä. Voisin epäilemättä vääntää yhdyssanavirheisen, puoliksi plagioidun, latteuksin kuorrutetun erovuodatuksen ja lätkäistä sen neonvihreällä Comic Sansilla kissakuvan päälle, ja se olisi silti jossain kontekstissa jonkun mielestä vähintään keskinkertainen kuvaus jostain postpostmodernin yhteiskuntamme vaietusta totuudesta. Ja huonon runouden päivänä keskinkertainen ei riitä. Okei tähän piti sylkeä vielä kolmisen hehtaaria pseudoanalyyttisfilosofista huonon runouden käsitteen kanssa askartelua mutta geez ihmiset on minulla muutakin tekemistä mikä teitä vaivaa

(Runot on tehty ThinkZonen Poem Generatoria hyödyntäen, ja sanasto on pääasiassa Muumeja ja kvanttiteoriaa, koska miksi ei! Muistan tuon generaattorin olemassaolon aina parin vuoden välein ja siirryn poikkeuksetta kikattelemaan ankarasti seuraavaan aamuyöhön saakka sille kuinka hirvittävää settiä sillä saa aikaan. Ehkä vähän hankala suomen kielen taivutusten kanssa ja oikeastaan muutenkin kyllä varsin valitettava kapistus, koska ilman sitä ei näitäkään pökäleitä olisi olemassa, mut no.)

____________________

TYPERÄ ILMAPUNTARI

Hiukkasen kosminen silinteri
todennäköisesti vaarallinen silinteri:

ja rakkauden aaltofunktio käännyttää teoriassa hemulin.
- kvantittuu huuliharppu
epävarma, paistaa sinut hiukkasen
epävarma, paistaa sinut hiukkasen
vaarallinen, tunneloi sinut hiukkasen.

Kurpitsahillotietoisuus seikkailee.





TODENNÄKÖISESTI TURVALLINEN PYRSTÖTÄHTI

"Shoggothpoliisimestari: Schrödinger todennäköisesti",
rauhoittelee pyrstötähti.

Hätäisesti diskreetti hattivatti
painuu talviunille: superpositio tunneloi
kissadekoherenssin hiukkasluonteen, ah,
todennäköisesti leipoo Haisulin.





MUIKKUSPOLKUINTEGRAALIFORMALISMI KVANTITTUU

Leipoo, leipoo tietoisuus.

Eikö kaakeliuuni tosiaan
tulkitse interferenssiä hosuen?

Paistaa poliisimestari
kööpenhaminalaisittain pyöreän hemulin!
Epäilemättä turvallinen pannukakku.





ILMAPUNTARI PAINUU TALVIUNILLE

Rakkauden dekoherenssi
rauhoittelee tilastollisesti uimamajaa.
Rakkauden dekoherenssi
paistaa hätäisesti Haisulin.

Shoggothsuperpositio tulkitsee
todennäköisesti kosmisen ilmapuntarin;
typerä pyrstötähti.





PANNUKAKKU, TILASTOLLISESTI

Purjehtii Muikkunen.
Näinkö dekoherenssihuuliharppu lomittuu,
kuinka spinhemuli värähtelee, ja
hiukkasen epävarma Schrödinger

ja rakkauden superpositio leipoo vääjäämättä pannukakun.

 _________________________

Ahem. Tässä kokoelmassa on selvästi temaattisena kehyksenä jännite, joka syntyy nimettömän, miltei kaikilta piirteiltään tuntemattomaksi jäävän hemulin kompleksisesta suhteesta Schrödingeriin ynnä Muikkuseen. Poliisimestarin asemaan kuviossa on tietysti vaikea ottaa kantaa, mutta kenties aavistuksen vihamielistä suhtautumista voi aistia siitä, että 1) se on shoggoth, ja 2) se paistaa hemulin. Modernia, hyvin modernia.

(En muuten tiedä mitä sivupalkin kysely jännäilee. Välillä siinä näkyy hetken verran muitakin ääniä, jotka kuitenkin pian katoavat jättäen jälkeensä vain tuon onnettoman yksinäisen! Jos siis jonkun huolella harkittu vastaus tähän huomattavan tärkeään kysymykseen on kadonnut, kyse ei ole siitä, että aloittaisin sen uudestaan aina jos joku kehtaa äänestää muuta kuin Jønsiä. Itse asiassa hepun nimi saa olla Bjørnbjørn.)

Oi Pyhtää, oi aivot

 Pungenday, Discord 30, 3179

Tänään kävin Tikkurilassa katsomassa hauskaisan näytelmän H.P. Lovecraftin teoksesta Charles Dexter Wardin tapaus. Kyseessä oli pieni teatteri ja pieni näytelmä, ilman piirtoheitintä kunnianhimoisempia teknisiä efektejä, mutta siihen nähden oikein toimivaa fiilistelyä kyllä. (Odotellessa sitä päivää, kun joku keksii sovittaa näyttämölle samaisen kirjailijan ehanan romcomin Sweet Ermengarde! Ylipäänsä ko. hupailusta on syytä muistuttaa aina, kun milloin kenenkin vakavahenkisen ihailijan lovecraftlove uhkaa hipoa turhan korkeita sfäärejä. Toinen muistutettavuus onkin sitten vähemmän hilpakka - kuten tässä viime aikoina on usein tullut todettua: ehkä parasta Cthulhu-mythoksen fanittamisessa on se, ettei pappa H.P. itse koskaan tule hyötymään siitä yhtään mitään!)

Osana tätä mainiota näytelmänkatselutapahtumaketjua sain joka tapauksessa selville jotain kriittisen muikeaa: Pyhtäälle aukeaa kesäkuussa mesta, jossa on mahdollisuus indoor-surffaukseen. No en minäkään tiedä missä Pyhtää on, mutta vähemmän sinne lienee silti matkaa kuin esmes johonkin Unstadiin, joten voi jummijammi. Ei välttis ihan yhtä merkittävän hauskaa tuommoinen kuin oikea aaltojen kesyttely merellä, mutta jos nyt sentään edesauttaisi taitojen jonkinlaista ylläpysymistä niiden pitkien ajanjaksojen kuluessa, kun kunnon rannikoille ei ole varaa eikä aikaa pööpöillä. Hyvällä tuurilla paikka sitä paitsi hyväksyy jotain liikuntaseteleitä, joita saan hillittömän läjän korvaukseksi aivotutkimusseikkailuista.
Ja oi itse aivotutkimusseikkailutkin! Niin päheätä ajanvietettä etten ole viime aikoina muuta tehnytkään kuin hiimaillut magneettikuvausputkissa ja tDCS-härveleissä sen minkä mitenkään päästävät hiimailemaan. Olen oppinut miljoonasti asioita joista takuulla on huimasti hyötyä, kuten päässyt katselemaan mitä EEG-käyrässä tapahtuu kun öö vispaa jalkoja ja räpyttelee silmiä, ja vielä niin miljoonammin löytänyt lisää asioita, joita tahdon oppia. Aaaaa.

En tosiaan tarkkaan hahmota, mistä tämä yhtäkkinen ihankaikestainnostuminen on lähtöisin. Perinteisesti olen ollut ainakin pääsääntöisesti verrattoman laiska ihminen, mutta nyt olen ikään kuin kadottanut tämän saamattomuutenikin elämän perusteellisen loistavuuden sokkeloihin. Okei on tässä nyt lievästi vaarana heilahtaa vastaavasti liian monta rautaa tulessa -tilaan, kun pitäisi suunnitella lahoavaa puutarhaa ja kirjoittaa kolmisenkymmentä runoa ja esitelmöidä neuronitason kvantti-ilmiöspekulaatioista lol I don't even ja käydä Turussa maalaamassa ja jossain korpikuusen kannon alla takomassa lusikka ja pelinjohtaa Discordia!-kampanja ja oppia soveltamaan kaaosteoriaa ja katusurffaamaan kunnolla ja uiskennella avannossa vielä kun ehtii. Plus käydä Pyhtäällä! Mut vasta kesällä. Maailma, hienoin paikka jonka tiedän.

tDCS!

Boomtime, Discord 19, 3179

Minulla on uusi harrastus! Ilmoittaudun järjestelmällisesti koehenkilöksi jokaiseen tieteelliseen tutkimukseen, jonka löydän, kun kerran ainejärjestöjen sähköpostilistojen loputtoman bilemainosspämmin seassa sellaisiakin toisinaan on bongattavissa. Kohta edessä ainakin aivojen rakenteen ja toiminnan miljoonineritavoinkuvantamissysteemi, tavoitteena lähinnä kartoittaa musiikin ja siihen liittyvien tunteiden neuropohjaa, sekä jokin puoli vuotta kestävä mikrobiston ja allergioiden yhteyden selvittämisoperaatio. Ehkä eniten pähkinöissäni olen tosin tutkimuksesta, jossa tällä hetkellä olen mukana ja jossa TÖHÖTETÄÄN AIVOJA SÄHKÖLLÄ HOHOH.

Ahem. Informatiivisemmin kyse on tosiaan tDCS-tekniikasta, jossa parin milliampeerin virta johdetaan halutun aivoalueen lävitse, jossa se sitten joko helpottaa tai vaikeuttaa hermoimpulssin syntyä. Tällä on yllättäen havaittu olevan tuhannesti älyttömän päheitä vaikutuksia aivojen toimintaan ja kognitiivisiin kykyihin. Kuka muka ei haluaisi tuhannesti älyttömän päheitä vaikutuksia aivojen toimintaan ja kognitiivisiin kykyihin? No nii.

Tämä nimenomainen tutkimus tosiaan käsittelee vain vaikutuksia lyhytkestoiseen visuaaliseen muistiin, mutta vähänkö silti jännittävintä aikoihin. Tein ensimmäisen osan lauantaina. Koskaan ei ole ollut hauskempaa arvioida parin tunnin ajan sitä, ovatko näytöllä äsken välähtäneen tasoympyrän raidat eri kulmassa kuin sen sitä ennen välähtäneen, mikä nyt varmaan osittain selittyy silläkin, etten koskaan aiemmin ole paria tuntia noin pöljän askareen parissa viettänyt, mut no. Näin täysin subjektiivisesti, kenties hitusen toiveajattelunsekaisesti kyllä arvioisin päristelleeni jopa huomattavasti oikeampia vastauksia stimulaation jälkeen kuin sitä ennen. Keskiviikkona edessä on vielä toinen vastaava koe, jossa stimuloidaan eri aluetta.

(Parastahan tässä on se, että tämmöinen laite on huomattavan yksinkertainen ja jokseenkin turvallinen väsätä itsekin virtalähteenä yhdeksän voltin patteri. Koska mikä nyt muka voisi mennä pieleen touhussa jossa suljetaan virtapiirejä pääkopalla? (Totally tiedän mitä teen, luin lukiossakin sähköfysiikat ja öö olin peruskoulussa aina teknisessä työssä! Sitä paitsi löysin Internetistä tyyppejä jotka.))

Elämäntarinan viimeaikaisia käänteitä

Prickle-Prickle, Chaos 39, 3179

Blogin pitämisessä on kämäisenä puolena se, että silloin kun asioita ei tapahdu, ei läheskään välttämättä aina ole paljonkaan hillittömän hienoa tahikka ylipäänsäkään olennaista kerrottavaa, ja silloin, kun tapahtuu, tapahtuu, eikä tapahtuneisuuden yksityiskohtia silloin nökötetä ikuistamassa internettiin.

Tää nyt oli tämmöinen muodollinen selitys sille, etten ole aikoihin jaksanut tänne mitään rustata. Tosiasiassa ilmeisesti kävi myös niin, ettei koko päivittäistapahtumienblogiinjaarittelulle oikeastaan enää keksinyt syitä, tai jos keksikin, ei riittävän hyviä. Jii än ee. Päädyin kuitenkin nyt lopulta siihen, että blogia tahdon pitää. Sillä tapaa muistaa pakostakin kehittää hieman perspektiiviä siihen, kuinka itseänsä ja maailmankuvaansa ajan myötä on rakennellut, ja jotenkin kalseaksi totesin ajatuksen, että valtaosa ajatelluista asioista ja elämän milloisistakin sisällöistä jäisi pelkän muistin varaan ilman tällaistakaan alkeellista ja satunnaista dokumentointia. Blaablabluublaa. Sillä tapaa muisteloidenhan voisi virheellisesti päätellä olleensa aina ainakin miltei yhtä oikeassa ja virheetön kuin sitä sentään aina nykyhetkessä on.

Sisältö blogissa tästedes saattaa tosin olla jossain määrin erilaista kuin aikaisempi, koskapa myös ihmilönä olen kuluneen vuoden aikana muuttunut ehkä nopeampaa tahtia kuin IKINÄ (mieltymys capslockin perusteettomaan ja yltiöpäiseen käyttöön on toki säilynyt, ellei ehkä jopa voimistunut!) KOSKAAN.

Niin. Se alkuunmainittu, määrittelemätön asioiden tapahtuminen liittyy näin äkkiseltään analysoituna ennen kaikkea öö pääkopan sisäiseen rymsteeraukseen. Helpoiten havaittavissa näistä muutoksista on se, että kertakaikkiaan suhtaudun biotieteisiin tätä nykyä sellaisella rakkaudella, ettei tosikaan. Siinä missä aiemmin haahuilin tulevaisuusmielikuvissani makrotason meriekosysteemien ja -eliöiden parissa (ja muut elonsysteemit olivat ikään kuin sivuseikka, kunhan jättiläiskalmarin joskus näkis aw yisss), huomasin jo ennen varsinaisia opintoja, että mitä enemmän biologian eri osa-alueita luin, sitä enemmän ne myös ikäänkuin nappasivat. Toki olen aina pitänyt luonnontieteitä ylipäänsä hyödyllisinä ja huomattavan jänskinä, mutta en sentään aivan yhtä suurena osana elämänsisältöä - bionörttäytymisen alkuvaiheessa sitä taas saattoi tuijottaa tomaattia vartin jos toisenkin ja miettiä kaikkia niitä mikroskooppisia osia ja mekanismeja, jotka ovat senkin möllykän saaneet aikaan, ja loppupäivän tuntea epämääräisen vaivautunutta oloa siitä, ettei aiemmin ole tullut asiaa ajatelleeksi. (Se oli siis alkuvaihe: nyt puhutaan varttien sijaan tunneista.)

Meribiologia jäi siis ikään kuin taka-alalle, kai se on myönnettävä. Ensin innostuin astrobiologiasta, koska elämän synty ja ulkoavaruuden potentiaaliset kuukupööpöttimet luonnollisesti kiehtovat ketä tahansa täyspäistä, ja kemian ja fysiikan ja tähtitieteiden eri osa-alueilta lainaava tieteidenvälisyys houkutteli kerrassaan. Vähitellen ymmärrys elämän olemuksesta kuitenkin karttui siinä määrin, ettei se tuntunut aivan samalla tapaa mystiseltä. Evoluution lainalaisuudet ovat selvät: elämä on informaation kykyä kopioida itseään, ei periaatteessa mitään sen ihmeempää, vaikka toki vuosimiljardien aikana kehittyneet järjestelmät tähän kopiomiseen ovat ällistyttävät. Eri ilmiöiden selittämisessä siis toki riittää silti työsarkaa. Olen ihan pähkinöissäni genetiikasta esimerkiksi. Ylipäänsä solu- ja molekyylitason meiningistä. Voi jumpe.

Näiden ilmiöiden joukosta päädyin kuitenkin lopulta eristämään tietoisuuden, biologian kenties viimeisen verrattain käymättömän korpimaan. No okei onhan tää aika klisee. Mutta olin muutenkin jo aika uppoutunut mielenfilosofiaan, mind-body-kysymykseen ja reduktioon ja blaablaavapaaseentahtoon ja tiedostamattomaan päätöksentekoon ja sen sellaiseen, enkä nyt tiedä uskoako ketään joka väittää ettei oikeasti olisi koskaan ollut millään muotoa kiinnostunut vaiks nyt siitä, kuinka subjektiivisia kokemuksia voi alkujaankaan olla ja ähblöh no tiedätte varmaan. Joten SYÖKÄÄ ITSE KLISEENNE KURJAT

Siinä sitten aloin puolivahingossa lipsumaan fysiologian ja neurotieteen sekä minkälie tiedon- ja mielenfilosofian kursseille, koska miksi ei kun kerran voi, ja yhä enemmän niiden myös huomasin minua viehättävän. Viimeinen niitti tässä muutama viikko sitten oli kuitenkin Patricia Churchlandin teos Neurophilosophy, joka jo jokunen vuosikymmen sitten peräsi laajempaa yhteistyötä ja tieteidenvälisyyttä filosofien ja neurotieteiden välillä mielen toiminnan mielekkääksi (oh, ha ha) selittämiseksi ja kaiken kaikkiaan linjasi paljon filosofisia ja kognitiotieteellisiä ja kaikenlaisiamuitakin kysymyksiä, joiden perässä seikkailisin itsekin mielelläni. Kuukausien huolellisen pallottelun ja harkinnan jälkeen päätin vihdoin ryhtyväni neurotieteilijäksi. Filosofi-neurotieteilijäksi. SRSLY pysyn tuskin housuissani.

Mut nyt opiskelen yhä näitä akvaattisia tieteitä. Aw geez. Hirveä uudelleenjärjestelyhomma vaihtaa pääainetta. Tosin ajattelin että voisin tehdä kandin akvasta jännyydet sivuaineina, sitten loikata hienoon kansainväliseen neurotiededeilymaisteriohjelmaan joko täällä tai Norjassa tai Hollannissa tai jossain, tai sit en ehkä jaksa sitä ennen lukea miljuunaa turskakurssia vaan vaihdan pikemmin.

Hienoja kaiken kaikkiaan nämä ihmiselämät, kun asioita voi niissä suunnitella vuosikaudet, mutta heti tilaisuuden tullen kuitenkin vetäistä täyskäännöksen johonkin kuuseen. Vaan millaiseen kuuseen!

Päivitys! Jälleen!

Sweetmorn, Discord 63, 3178

Edellisen otsikon pohdintaa laajentaen: mitä nämä sieraimet VOISIVAT tehdä puille? 

Hienoinen kostomentaliteetti nimittäin nostaa väkisinkin päätään tässä koivujen kuvaannollisissa kynsissä yhä kärvistellessä. Ehkä voisin ottaa tavaksi työntää nenääni joka saatans koivunsiemenen jonka löydän. Siitäs totta vie saisivat, kun kerran sinne haluavat ääliötä perimäänsä levittää. Tälle innovatiiviselle ristiretkelle voisin omistaa elämäni tyystin: kaivaa taimetkin juurineen maasta, tai oikeastaan kaikki lyijykynää ohuemmat yksilöt, ja säälimättä ne nenästää kunnes koko kurja suku olisi maan päältä hävitetty. Nööt nööt, pällit, NÖÖT NÖÖT.

Onneksi minulla on sentään syy pysyä enimmäkseen sisätiloissa vielä jonkin aikaa, kun pääsykokeet (tosin en tiedä onko sekään kauhean mielekästä, että yleensä päivän jännittävin tapahtuma on löytää kirjasta kielioppivirhe tai joskus jopa sellainen hassunhauska yksityiskohta kuin "Vainajien mukaan ihmiset panivat aseita, koruja, vaatteita ja ruokaa". Höhhöö. Olen todella ihan mainiota seuraa tätä nykyä, uskokaa pois).

Mutta kai minun jonnekin päin internettiä täytyy YO-tuloksistanikin leijua. Ensinnäkin minä jopa pääsen ylioppilaaksi huolimatta sen ikituskaisen taidehistorian kolmoskurssin megalomaanis-dramaattisesta viimetinkaanjäämisestä! Kurssejakin kerääntyi lopulta hillittömän ylisuorituksen vuoksi 76. Rankkaa. Lisäksi kirjoitin satamiljoonaa laudaturia, tai jos tarkkoja ollaan, viisi. Kyllähän nuo nyt vähän sydäntä lämmittävät, vaikka zencafékuuluisat kuusi ällää nyt jäivätkin tasan yhden pisteen päähän önnönnöö Italian katalat litosfäärilaatat önnön.

Jouduin tämän menestykseni tiimoilta myös lehtihaastatteluun ja videopätkään, jossa lähinnä mutisen jotain hyvin epäselvää vastausta hyvin yksinkertaisiin kysymyksiin, kuten "miksi olet kiinnostunut meribiologiasta" ja "joko pääsykokeisiin lukeminen on alkanut", ja tuijottelen hermostuneenoloisena ihan minne sattuu samalla kun vedän semmoista hiljaista monologia jostain merenalaisen maailman salaperäisestä kiehtovuudesta, tutkimattomista syvyyksistä, sitten välissä pitkiä taukoja joiden aikana epätoivoisen miettimiseni kiusallisuus tiivistyy kameran linssiin käsinkosketeltavaksi tuskarähmäksi. Voi jumpe. YouTube Poop, täältä tullaan! 

Koska tämän videon kuitenkin kuvasi eräs ex-taikkarilainen, jolla ainakin käsittääkseni on vahva mieltymys splatterkauhuun ja/tai zombeihin, voin sentään toivoa, että editointikin heijastelisi kyseisiä teemoja.

Nyt aion mennä maalaamaan ristiriitaisuudessaan kauan kiehtonutta comboa futuristinen asetelma jotta saisin hetken hengähtää lukemiselta (ja koska olen salaa aivan uskomattoman tykästynyt futurismiin tyylisuuntana, ks. esim. tämä touhu. Vaikutteiden ottaminen '30-luvun futuristeilta on kieltämättä aika ilmeinen märkä rätti aatteen kehittelijöiden naamaan, vaan toisaalta senpä militaristipälliydessään ansaitsevatkin). 

Näin unta, että joku intti minulle kivenkovaan, että futuristinen asetelma on jo vanha läppä. Tai voi olla, että joku sanoi oikeastikin niin, mutta en keksi ollenkaan kuka se olisi voinut olla. Tottahan sekin väite sinänsä on, en kiellä.

Mitä nämä sieraimet ikinä ovat puille tehneet

Boomtime, Discord 59, 3178

Toukokuun äärimmäinen kurjuuspotentiaali aktualisoituu jälleen. Näinköhän lie Yrjänäkin kevätpäiväin raastavuudesta kirjoittaessaan miettinyt ennen kaikkea kasvisukua Betula, tuota lauhkean vyöhykkeen katalinta olevaisuuden tasoa, joka vuosi toisensa jälkeen tekee kaikkensa turmellakseen eliökunnan kunnollisempien kansalaisten elelyn mielekkyyden. Nenää raastaa, raastaa sielua ja kaikkea siltä väliltä.

Olisipa siitepölyllä edes naama jota voisin heittää kivellä.

Ylipäänsä ehkä kaikella pitäisi olla. Nettiyhteyden pätkimisellä, univelalla, jäätelön hinnan salakavalalla nousulla, hajamielisyydellä, taidehistorialla, ehkä ääliöydellä jotenkin kollektiivisesti. 

En kyllä tiedä kuinka paljon tämä loppujen lopuksi parantaisi elämänlaatua. Voi hyvinkin olla ettei kivellä heittäminen edes olisi mitenkään tehokas ratkaisu jokaikiseen ongelmaan, vaan tämä käyttäytymismalli ainoastaan rähmäisi maailmankuvani hiljalleen brutaaliksi ja kyyniseksi saamatta siltikään aikaan mitään. Ja voisinko enää väittää olevani minkäänlainen pasifisti, jos edes noin abstraktienkin olioiden naamaa mielisin muhjoa? Sisältääkö tämä skenaario siis sen, että jäätelön hinnan salakavalalla nousulla on tietoisuus? Jos on, olisin hirviö, olisin hylännyt kaikki vähätkin periaatteeni! Ja jos ei, mitä hauskaa koko touhussa edes olisi? 

Ei. Joudun jälleen hyväksymään totuuden kaikessa karvaudessaan ja olemaan ihmisiksi myös näiden obstaakkelien edessä.*

Edellisessä päivityksessä mainittu järkyttävä yhteistaideteos on muuten nyt olemassa virtuaalisesti täällä. Saatte vapaasti palvoa sitä ja taiteellisia lahjojamme, esimerkiksi kaikenlainen rakentava kritiikki sen sijaan luonnollisesti johtaa katkeriin verivihoihin ja vuosia kestävään passiivis-aggressiiviseen kuittailuun. 

Myös-kaivattu muumiprogepöristelijä löytyi sekin, nimittäin Ritualin lätty The Hemulic Voluntary Band. Ihan on hilipakkata humppaa.

___________
*obstaakkeli on jo niin pöljä anglismi, että huvittaa. Sietäkää siis sitä.