Banaani, tuo hedelmien kärsimysnäytelmä

Pungenday, Confusion 47, 3177

Olen oppinut paljon asioita viime aikoina. Suurin osa niistä liittyy toki ruotsin kieleen, joten se ei ehkä sinänsä ole oppimista, ainoastaan mieleenpalauttelua. Vähän epäilyttää oliko sittenkään parasta harkintaa päättää kirjoittaa sekin pitkänä, kun en järin ole esimerkiksi nyt lukiossa koko kieltä edes opiskellut lukuunottamatta paria koetta jotka kävin tekemässä, mutta olisihan muunlainen ratkaisu ollut kertakaikkiaan nössö.
Asia, jonka sen sijaan ihan kunnolla ja peräti kantapään kautta opin, oli se, että banaanipizza kuulostaa huomattavasti, merkittävästi paremmalta valinnalta kuin mitä se todellisuudessa on. Kyllä, tässä on otettu huomioon, ettei se myöskään edes kuulosta juuri muulta kuin erittäin kehnolta valinnalta. Innostuin siitä, että saattaisin pystyä syömään banaania kypsennettynä allergiasta huolimatta, mutta unohdin, ettei minulla ollut mitään syytä lainkaan haluta syödä tätä hedelmistä pöljintä. Sitten koko saatanan pizza maistui pelkästään banaaniliiskalle. Siinä oli ananasta ja curryakin, mutta sitä ei edes huomannut.

Niin. Saatana.
Syön pelkkää cashewpähkinää tästä eteenpäin. Tuo pähkinöistä hienoin, joka ei ole pähkinä ja jota tästä syystä voin syödä! Menisi varmaan kilo päivässä sitä.

Itse larppi ei ollut kauhean mieltäylentävä kokemus tällä kertaa, lähinnä koska perjantaina sattui suunnattomasti off-draamaa ja muutenkaan en ollut tässä taas kauhean jaksavainen sosiaalisen toiminnan suhteen. Viisi päivää on minulle nykyisin entistäkin tuskallisempi aika ihmisseurassa, etenkin jos porukassa on vähänkin ja varsinkin vähän enemmän hajottavia pällejä, ja vaikka metsää pelialueellakin sinänsä riittääkin, lurkkii joka kiven takana kuitenkin aina, aina, aina joku koukkunokkagoblini tai haltia jolla on niin kovin asiaa nyt maailmanpelastuksesta ja sitten pitäisi jaksaa vielä larppaillakin. Tai ehken vain jaksanut etsiä yksinnökötyspaikkaa tarpeeksi kaukaa. Tuolla samalla porukalla en joka tapauksessa enää pelaa, vaikka enimmäkseen toki ovatkin jees ihmisiä, joten muutenkin paperinohuen ja tylsän tasankohaltiahahmoni voin riemumielin rypistää ja nakata roskakoriin.
Ensi vuonna lienen tosiaan peikko, hyvin sisäänpäinkääntynyt sellainen, jos nyt ylipäänsä lähden.

Hehkeä joskin ennalta-arvaamaton matkaseurani Puolaan feidasi. Olen vähän kahden vaiheilla sen suhteen, että lähdenkö nyt itsekseni Castle Partyyn vai olisiko tilanne nyt enemmänkin se, että

THIS 

MEANS 

SURF

!!!!11!!1

Vähän tavallaan houkuttelisi palata Unstadiin, toisaalta taas ei, koska Portugalissa oli kieltämättä äärettömän paljon mukavampaa. Villi kortti olisi tietysti Irlanti, jossa en ole edes käynyt. Ei vaikuta aivan kohtuuttoman hintaisilta kurssit jos pari viikkoa tällä kertaa vaikka Ropeconin jälkeen käyttäisi, ja loppukesästä syksyyn olisi parhaat aallokotkin siellä ja sillai. Lennot on tässä vaiheessa aika kalliita kyllä jo, ja muutenkin menisi mieluummin jonnekin minne pääsee liftaten taikka raiteita vähän kätevämmin.
Jos, sekä imaginääriset että mahdolliset todelliset lukijani, olette siis menossa jonnekin tekemään jotain jännää ja kaipaatte jostain ihmeellisestä syystä seuraa, saa toki vinkata, myös vaikka tämä jännyys tapahtuisi Parikkalan kirkonkylällä.*

Ja niistä asioista, joita olen oppinut: cashewpähkinöitä ilmeisestikin kuorrutetaan toisinaan maapähkinäöljyllä. Go figure.

 ____________
*Varaan tässä tapauksessa kuitenkin oikeuden lievästi skeptiseen suhtautumiseen jännyys-sanan käytön oikeellisuudesta

Tietäkää:

Pungenday, Confusion 37, 3177

1. Arcturus comebackaa syksyllä saman kämäisen pikkufestarin lavoilla joilla myöskin Tristania, joka toki enää ei ole mitenkään erikoisen laadukas orkesteri mutta jonka nostalgia-arvon takia mieluusti yhä näkisin, pärisee muuten vain.
Lyönpä vetoa, että olen aivan ehdottomasti joko paikalla tai sitten kotonani dataamassa.

2. Supernaiivi osoittautui suhteellisen kehnoksi teokseksi. Olisin odottanut parempaa konseptin ja vaihtelevista lähteistä lukemieni hehkutusten perusteella önnönnöö.

3. Huomenna karavaanimme jälkijättöisin osa lähtee jälleen taivaltamaan kohti Ruotsia sekä Ödesväv-kampanjan viidettä(kö jo muka?) osaa. Tänä vuonna korvamme eivät välttämättä ole edes metsän rumimmat, minkä lisäksi myös keksejä on kenties huomattavasti enemmän kuin muilla haltiaklaaneilla.
Larpin jälkeen käväisen pikaisesti verikokeissa Suomessa ja sitten jatkan, mikäli verihiutaleet sen suovat, matkaa kohti Puolaa jossa reilu viikko varmaankin vierähtää. Tähtäimessä on siis pääasiassa Castle Party, eli erään viehtymykseni kohteena muinoin toimineen alakulttuurin, jonka esteettisiä piirteitä minulla on edelleen taipumus ihannoida ja joita yhä toteutan aina silloin tällöin tekosyyn jostain keksiessäni, ilmentymä.
Väliin mahtuisi periaatteessa myös Ilosaarirock kun sinne joku ainakin jossain välissä olisi kaipaillut seuraa, mutta ei ole siellä bändejä jotka innostaisivat. ; __ ; Goottimökä riittänee siis kesän festaroinniksi.

4. Kävelin tänään metsäpolkua aikeenani uimaroida eräässä lammessa ja huomasin, että polunvarsilla tökötti tikkareita ihan joka paikassa, teipillä oksissa roikkuen ja mättäisiin sievästi tökittyinä. Toivon, että kyse oli jostain arveluttavammasta kuin jonkun lapsen synttäriohjelmanumerosta tms., mutta en nyt tiedä.

5. Ojensin tässä äskettäin poliisille kasan matoja ja sellaisia siirannäköisiä otuksia, eli syvältä lehtien seasta töissä löytämäni lompakon. Hän ei ilmeisesti ottanut todesta, kun totesin sen olevan "vähän etanainen", naureskeli vain, joten nyt en voi olla miettimättä miten mukavalta on tuntunut tutkia sisältöä kun siellä tosiaan oli ainakin se yksi etana setelitaskussa. Vaihtoehtoisesti etana välttyi sillä erää tutkimisilta ja viipottaa nyt jossain löytötavaravarastossa aivan onnettomana.
Lompakon lähettyviltä löysin myös ovelan viunakätkön kivenkolosta. Aika sankari saa olla, että keksii jostain suunnattoman innostuksen tulla ryypiskelemään Metsähallituksen toimiston pihoille. En uskaltanut haravoida kovin paljoa sen jälkeen sieltäpäin, koska seuraavaksi olisin epäilemättä törmännyt myös kaiken tämän irtaimiston omistajan yhä olemassaoleviin kappaleisiin.

6. Ajokortti. Minulla. We're toast.

7. Behold... the Arctopus. Niin helvetin tyhmä bändi. ಠ_ಠ

Saatanan progekakarat taas. Hei, minulla on kaksitoistakielinen kitara ja mitä tämä nyt? Jaan kuitenkin kanssanne tämän ihmeen, kun kerran itsekin kikattelin tapaukselle jopa useita katselukertoja. No ainakin tuolle yhdelle jannulle, joka jää lavan vasemmalle puolelle nököttämään ja läpyttää välillä käsillään tahtia ja/tai fiilistelee suorastaan stoalaiseen henkeen. Hyvä meininki hei.

(No oikeesti, vaikka tykkään dissata, niin toi on ihan jees bändi, sillä tapaa kuin nyt "ehe tehäänpä kasa hurjan uniikkia pörinää jota kukaan ei tajua ehe ollaanpa täten siis taitavia ja nokkeloita" -lähtökohdista ponnistava audiomasturbaatiokokoonpano nyt voi olla.)

"Blu blu :3"

Bubbling under: "Kuin kalat vedessä", "Uhka syvyyksistä", "Vesimies ja kalat" sekä "Ihan syvältä".

Prickle-Prickle, Confusion 3, 3177

Näin lähti käyntiin hartaasti odotettu toimittajanurani. En kerro mihin lehteen kirjoitan, mutta se ei (valitettavasti) ainakaan (toistaiseksi) ole esimerkiksi Rolling Stone. Tästä johtuen odotan suuremmalla huolella kuin innolla sitä ensimmäistä iltamyöhää, kun lähestyvän deadlinen ja täydellisen ideatyhjiön murhakombon myötä ajaudun kysymään itseltäni sillä hetkellä epäilemättä täysin perustellulta tuntuvan kysymyksen Mitä Hunter tekisi? ja loppu on, no, luettavissa lehtien sivuilta. Eh heh.
Toistaiseksi siis gonzoilen lähinnä nuorten sivuilla. En siis gonzoile, kirjoitan vain. Ajattelin näin ensivaikutelman turvaamiseksi panostaa ensimmäiseen pääjuttuuni oikein huolellisesti ja palauttaa sen hyvin ennen deadlinea (koska mitä, tämän jotenkin pitäisi peittää alleen todellinen, uskomattomaan lusmuiluun taipuvaisa luonteeni). Vastoin kaikkia odotuksia tässä myös onnistuin, ehkä ainakin jotakuinkin. Osansa oli tietysti hillittömän tympeällä matikankurssilla, jonka kokeeseen valmistautumista pystyin näin ovelaisasti viivyttämään ikään kuin sillä periaatteella, että kun nyt kuitenkin jotain rakentavaa teen, niin ehkäpä voinkin hioa tätä ingressiä vielä hitusen ja sitten huomenna vaikka kunnolla uppoutua matemagiikan ihmeellismaailmaan. Täytyy kyllä myös myöntää, että homma on ilman ulkoisia pakotteitakin vallan kiinnostavaa, varsinkin kun aiheenkin suhteen on pitkälti vapaat kädet. Olisipa aina aikaa tehdä oikeasti hyviä juttuja, jne.

Niin. Jutunhan tein siis parista laitesukelluksen peruskurssia suorittavasta koulukaverista, joilla tänä viikonloppuna oli ensimmäinen avovesiosuus Punkaharjulla. (Blogitekstin otsikko ja -ehdotelmat ovat siis satunnaisten tuttavien, joiden kanssa eilenjatänään kommunikoin, ideoita lehtiotsikoksi, jota en itse kuollaksenikaan ollut keksiä. Siitähän tulikin sitten niinkin lattea kuin "Järviluonto pintaa syvemmältä", enhän halunnut mokata heti liian räikeällä kielenkäytöllä. [Halpamainen sanaleikki, tiedän. Mutta latte on niin veikeä sana!])
Oli kiwaa. Tuuli kyllä aivan uskomattoman kylmästi kun odottelin laiturilla muutaman tunnin, että saisivat kaikki sukellellettua. Niin kuin nyt toukokuussa mitään takkia käyttäisi kukaan. Eilisen nyhjäilin koneella ja sainkin näin ¡useita päiviä etuajassa! haastatteluista kasaan järkeväisän kokonaisuuden. Nyt olen hyvin tyytyväinen pieni lusmu. Vaikka henkilö, jolle palautin jutun, ei ilmeisesti ollut töissä tänäänkään.
No olisin, jos se matikankurssikin olisi edes jossain määrin ihmispään hahmotettavissa. (Onneksi sentään esmes fysiikan sähkökurssin kirja ei yliarvioi lukijoitaan: "Oppilastyön tuloksista voidaan päätellä, että hehkulampun jännitehäviön ja lampun läpi kulkevan sähkövirran tulo on sitä suurempi, mitä suurempi on jännitehäviö ja lampun läpi kulkeva sähkövirta. Lisäksi havaitaan, että jännitehäviön ja sähkövirran tulo riippuu jännitehäviön ja sähkövirran suuruuksista.")

154k/μl

Setting Orange, Discord 67, 3177

No mutta. Tajusin, kuinka murheellisen johtopäätöksen voisi satunnainen tänne-eksyilijä vetää blogissani vallinneesta puolivuotisesta hiljaisuudesta edellisten, jo itsessään PAHAENTEISTEN JA HUOLESTUTTAVIEN merkintöjen jälkeen. Seuraa siis päivitystä tilanteeseen, joka viime aikoina on pysynyt jossain määrin hämäränä mitä suurimmalle osalle internetin käyttäjäkunnasta, osittain myös siksi että suurin osa internetin käyttäjäkunnasta on jotain kiinalaisia tjsp.

Lakkaan ihan kohta kyllä kertomasta terveydentilastani. Koettakaa ymmärtää vielä hetki - kyseessä on vähän niin kuin inttijutut: kun kaikki elämän osa-alueet on kuitenkin muutaman kuukauden pyörineet lähinnä saman paskan ympärillä, ei sitä loppujen lopuksi kauheasti muusta edes keksi jutunjuurta, arvostivat vuodatuksen kohteena toimivat entiteetit tätä tai eivät. Onneksenne elelin enimmän osan noista kuukausista varsin perusteellista hiljaiseloa (voisi olla hubaisaa lukea nyt jälkeenpäin mitä kaikkea pahimmissa kortisonipäissäni olisinkaan sepustanut!), mutta nyt kun juttu alkaa tältä erää olla ns. ohi, voisi olla paikallaan raapustaa todistus jonnekin ikään kuin kokemuksen paketoimiseksi.

Mihinkäs siis jäinkään. Niin, tähystykseen pääsin viimein joskus joulun jälkeen kun mahakipuilut eivät olleet loppua. Kamera oli oikein maukas: elegantti, kuivan täyteläinen sekä aavistuksen hedelmäinen, jopa helmeilevä - jälkimaussa erottui tammitynnyrissä kypsytyksen jättämä vieno aromi. Oksensin viisituhattakaksisataamiljoonaa litraa vihreitä sappinesteitä YEAAAAAHHHHHHHHHHHH
Mitään järisyttävän epäilyttävää ei löytynyt siis ja muutaman viikon päästä kivutkin loppuivat kun annosta pienennettiin, mistä helpottuneena aloinkin luonnollisesti varailla lentolippuja Portugaliin siltä varalta että verihiutaleetkin vaikka pysyisivät jossain inhimillisissä lukemissa ja voisin taas vähäsen riehua. Kyllähän ne muutaman takapakin jälkeen pysyivät, joten päästäisloma meni surffaillessa iloisesti Penichen leppoisia beachbreakeja IHAN VAIN KOSKA PYSTYIN ahihih. (Näin skippasin muistelmissani sujuvasti koko kevättalven, joka olikin enimmäkseen aika mölsää hajoilua ja vähittäistä toipumista kortisonin tuskista. Villi tunne, kun tajuaa että parinkymmenen minuutin kävely kaubamajaan ja takaisin on kuin Himalajalle kapuaminen lyijyräpylöissä joihin on sidottu valurautaisia lettupannuja. Aloitin sitten tosiaan jossain määrin säännöllisen uimaroinnin.)

Eilen hematologi siis soitti ja ilmoitti, että lääkitys voidaan nyt tyystin lopettaa. Olotila on kyllä ollut siis ihan normaalihko jo pidemmän aikaa, koska annos on ollut varsin pieni, mutta silti eilen koitti aika voittajafiilis. Järjestin siis välittömästi armottomat bileet, joihin rakennutin marmorisen barokkikartanon sekä tusinoittain viinaa, suklaata ja juustoa pulppuavia suihkulähteitä. Obama tais käydä pitämässä jnkn puheen kans.

Mitä tästä kaikesta nyt siis jäi ikään kuin käteen?
Himmeä ahdistus mustelmista ainakin, ja huomattavat antipatiat kaikkea pään lähellä tapahtuvaa äkillistä liikettä kohtaan. Pienet ajatuskatkokset ja häiriöt järjenjuoksussa ehkä myös. Tuntuu etten saa esimerkiksi esseistä yhtä kirkkaita kuin ennen kortisonikuuria. Sikäli kun ne nyt toisaalta erityisen kirkkaita olivat ennenkään.
Fyysinen kunto ja ylipäänsä jaksaminen ovat myös vähän niin ja näin tietysti yhä. Paino on pudonnut syksystä kymmenisen kiloa, varmaan enimmäkseen lihasten osalta. Minähän olin aiemmin, köh, vähintään Xenan tasolla verrattomassa atleettisuudessani, mutta nyt esmes surffilaudan raahaaminen oli kyllä huomattavasti uuvuttavampaa kuin taannoin Norjassa.
Uinnin myötä olo on sentään kuitenkin energistynyt maagisesti, ja muutenkin auttaa kun muistaa vain touhuta koko ajan jotain - vanhan romaanin työstämistä eteenpäin, basilikojen kasvatusta ikkunalaudalla, pikainen kyldyyri-visiitti Tallinnaan, le taideprojektei.
Ja uuden surffireissun suunnittelua. Ihan rokkenroll tajuta, että se voi olla ihan mahdollinen harrastus kaikesta huolimatta - onpahan jotain konkreettista odottamista sitten, kun joskus joutuu kuitenkin taas nyhjäämään jossain sairaalavuoteessa remissiosta haikaillen. Kesällä varmaan kuitenkin ensin Euroopan raiteille ja Puolaan pööpöilemään.

Nyt, kaikki kuorossa jälleen vanha viidakon sananlasku: elämys se on paskakin elämys.

JA MITÄS HUPAISAA TÄNÄÄN

 Setting Orange, Aftermath 28, 3176

1. Sellainen kutina perseessä, spesifimmin ilmaistuna oikeastaan sellaisia verenpurkaumia jaloissa, että verihiutaleet viipottanee taas jossain ihan muualla kuin missä olisi kivaa ja mukavaa. Seuraavien verikokeiden tuloksiin asti voitte kenota mahdollisia arvoja sekä eräänlaisena lisänumerona sitä, joudunko tällä kertaa osastolle vaiko vain syömään taas prednisonia niin että repeää riemu sekä mahalaukku. Olisipa ihan helvetin siistiä jos elämä tässä jossain vaiheessa lakkaisi pyörimästä pelkästään verikokeiden tulosten, jatkuvan tuskan & huolen ynnä mahakivun ympärillä.

(AGHDGAGHHH ei vieläkään gastroskopiaa, tietäisi edes varmasti, että mahaa tosiaan näyhertää pelkkä gastriitti. Joka nyt ei välttis kovin tehokkaasti parane edellämainitun kortikosteroidin nykyistenkään annosten hellässä syleilyssä, muttei kuitenkaan merkitsisi väistämätöntä kuolemaa!!1, toisin kuin erinäiset harvinaisemmat, samoilla oireilla varustetut tilat, jotka nyt vain sattuvat väkisinkin hipsimään mieleen tässä viikkojen rauhallisesti eteenpäin rullatessa.)

Klik klik jos ei näe. En kyllä edes ihan voittoriviä saa, sentään.

2. Taloyhtiön kokoustajat ilmeisesti kokoustivat, että putkiremontti olisi jeppistä, ja näin ollen tammi-helmikuun ajan on armas Källi Kommuunimme asuinkelvoton. Tämähän tarkoittaa parhaassa tapauksessa sitä, että voimme järjestää toiset tuparit, koska muutamme jonnekin toisaalle pysyvästi edestakaispaskailun välttämiseksi. Todennäköisempää kuitenkin on, että a) minä olen kuitenkin silloinkin vain osastolla letkuissa ja störbäkkeissä ja b) loput kommuunisteista nukkuvat Pikku Kakkosen puistossa veneiden alla, koska unohdimme hakea asuntoa tai sellaista ei kukaan avulias sielu tahtonut vuokrailla.
Odotamme jännityksellä.

3.  Oikeastaan vähän turhaa maksimoitsea kurjuutta selittämällä siitä kaikille koko ajan. Ajattelin että parantaisi fiilistä tai vaikka lieventäisi ahdistusta jos avautuisin siitä, mutta sen sijaan maailma onkin yllättäen edelleen persiistä, minkä lisäksi kaikkia välittömässä lähiympäristössä majailevia/oleilevia myös hajottaa äärettömästi kun en pysty kuin selittämään paskaa.
Aloitan siis uuden positiivisen kristallidelfiinivaloenergia-elämäntavan  järjestelmälliset, tarkkaan harkitut sekä kerrassaan hyiset kostotoimenpiteet universiumia kohtaan.

WE WILL MARCH ON A ROAD OF BONES

Aloitan närsimällä muropaketista pelkästään paremmanmakuiset, siis jogurtilla päällystetyt murot.

Taasjotain tätä

Prickle-Prickle, Aftermath 22, 3176

Ensin ilmoitusluontoinen asia. En ole vieläkään päässyt oikein yli siitä, että Liechensteinin hallitsijan nimi kokonaisuudessaan on joku Johannes "Hans" Adam II Ferdinand Aloys Josef Maria Marko d'Aviano Pius von und zu Liechtenstein. Joo okei, aateliset tykkää pitkistä monimutkaisista nimistä ja tuo on ihan siisti (no varsinkin söpöä kun pelkkä von ei riitä vaan pitää lisätä und zu), mutta Josef Maria.

Mitäs persettä, Liechenstein?
Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että kyseessä on maailman loistoisin valtio ehk ikinä, ja sinne on joskus tehtävä pyhiinvaellus tai sentapainen ikään kuin.

No mutta näyttääkö tämä jannu muutenkaan aivan terveeltä? Hymy on ihan hivenen häiritsevä. Siinä miettii että ai saatana jätkät, olen joku kuningas ja lisäksi Josef Maria.

Seuraavaksi piti päivitellä vointia ja kaikkea tällaista, niinpä niin. Kaikki on edelleen vähän hämyä enkä nuku mitenkään merkittävän paljon välttämättä öisin, mutta syön vähemmän kortisonia ja näkökenttä esmes siis pysyy jotakuinkin paikallaan. Verihiutaleetkaan ei hetkeen ole laskeneet mitenkään merkittävästi, sadantuhannen yläpuolella heittelevät, mikä on ihan pätevää jo vaikkei normialarajaan yletäkään.

Sen sijaan mahaan sattuu edelleen eri julmetusti! Sitäkään ei ole tutkittu enempää, koska menee kortisonin sivuvaikutusten piikkiin nätisti hemaisevasti noin. Haluaisin edelleen ehkä gastroskopian siksikin että lapset tykkää oksentaa jne.
Sen sijaan sain taas lisää lääkkeitä, kalsiumlisää tällä kertaa koska näillä kortisonimäärillä on teräsbetoniluustonikin kohta entistä teräsbetonia. Hajottaa kun menee koko ajan vain rahaa niin saatanallisesti ja öbnöbnö, sentään nämä maistuu raikkaan sitruunaiselta sokerilta, vähän kuin karkkia söisi. Karkkia jota tölkillinen maksoi sen parikymppiä ja joka ei ole edes kovin maukasta eikä muutenkaan mielekästä. No mutta päätä joka tapauksessa kuvataan lisää taas ensi viikolla (koska onhan sekin aika mukavaa), tällä kertaa leukaa jonka luussa on eräänlainen kyhmynomainen muodostuma. Joka siis periaatteessa on saattanut olla siinä aina ennenkin, ihan vain rauhanomaisena kyhmynä kyhmystellen. Jopa toivottavasti.

Tässä eräänä hetkenä oli muuten uskomattoman hieno fiilis, tuntui että mihinkään ei merkittävästi sattunut ja etten lisäksi varmaan ole kuolemassakaan mihinkään randomsyöpään joka näkertää minua sisältäkäsin hyvää vauhtia ilman että huomaankaan. No mutta se meni ohi.
 Mitäs muuta. Joo. Ei tämä tästä kirjoittamalla miksikään parane. Tämän tekstipohjaisen verbaalioksennuksen teille tarjosi Herbertina Merrique V & Itkelmäorkesteri Kakkakuu

Fucking platelets, how do they work?

- Insane Thrombocytopenic Posse
(Paska väännös paskasta meemusta, anteeksi)

Prickle-Prickle, Bureaucracy 60, 3176

Lääkärishenkilö tosiaan tässä eilen totesi notta minulla lienee krooniseksi jäävä ITP, komeammin idiopaattinen trombosytopeninen purpura. Tämähän on lähinnä taannoisen, normaalia vähäsenpahemman kurkkuviruksen jäljiltä jäänyt autoimmuunijuttunen, jossa elimistöni on niin saatanan ääliö ettei tajua, että virus on jo aikaa sitten kaikonnut ja jatkaa edelleen hyökkäystä, jonka kohteena toimivat siis YEAAAAAAAAAAH omat verihiutaleeni. On ihan älyttömän siistiä potea pienimuotoista sisällissotaa verisuonistossa. Paitsi oho, ei olekaan.

Ahdisti ihan kiitettävästi kun tässä muutama viikko sitten kävi itsekseen ilmaantumaan hyvin kymmenen senttiä halkaisijaltaan olevia mustelmia esmes jalkoihin, samaten ympäriinsä iholle pikkuisia punaisia pisteitä. Hetken asiaa arvottuani toki sitten terveyskeskukseen katsoin aiheelliseksi mennä, ja siellä katsoivat että husp, sinulla on verihiutaleita lähinnä kovastivähän hmm ei ole kovin hyvä tämä nyt. Kukaan ei juuri myöskään esittänyt syyn osalta valistuneita arvauksia ennen lisätutkimuksia, mikä nyt sinänsä on ihan ymmärrettävää, mutta ei kuitenkaan järin edistänyt yöunia eh.

Siinä aikani ravasin verinäytteissä ja randomkokeissa, mutta sentään muut arvot olivat kunnossa ja verihiutaleetkin näyttivät olevan lievässä nousussa. Hematologi tosiaan siinä vaiheessa jo arveli että elimistöni todennäköisesti lähinnä kusee omiin muroihinsa, eikä mistään vakavammasta taustatekijästä ole kyse (toki tässä vaiheessa olin itse jo googletellut jokaisen leukemiavaihtoehdon ja hullun paranoidina kyttäsin jokaista oiretta), mutta kun hiutaleiden määrä taas lähti laskemaan, määrättiin FFUUUUUUUUU luuydinnäyte. Harvinaisen epämiellyttävä toimenpide vaikkei kipu mitenkään kova edes ollut, oikeastaan luulen että henkiset tekijät vaikuttivat enemmän - tilanne "joo no tässä katsellaan olisko sulla leukemia vaikka diipadaa" aiheutti ihan pienimuotoisen shokin. Diapamia naamariin ja silti vielä näytteen jälkeenkin tovi ihan hillitöntä hysteriakohtausta, jonka aikana lähinnä kikatin, itkin ja hyperventiloin. Huba hubaa, kokemus sekin! Tuntui bätmäniltä myös armoton huimaus, onneksei muutenkaan huvittanut kävellä kun alaselkään yllättäen sattui kovin. (Ainakin tiedän nyt, että luustoni on lähinnä teräsbetonia. Neula ei ollut puskea läpi lainkaan, ja reikiä piti tehdä kolme kun luuydintä ei saanut slurpattua. Eh heh.)

Luuydin oli kuitenkin kunnossa ja hiutaleetkin taas pian nousseet aika rankasti, joten kontrollikäynti enää määrättiin, tosiaan eiliseksi. Vaan ah! ei ollut korjaantunut tilanne ehei, ja uusia mustelmiakin oli taas vähäsen. Aikuisilla tosiaan on jopa todennäköistä että tauti on krooninen, joten tämä lienee minunkin kohtaloni. Hiutaleiden määrää ei järin ilman verikokeita tiedä, se kun heittelee nopeastikin miten sattuu, ja tilannetta kai lähinnä seurataan. Tästä johtuen ikuisesti paskaa bisnestä on esmes dokaaminen, tulehduskipulääkkeet ja auto-onnettomuuksiin joutuminen, kaikki luonnollisesti ykkösharrastuksiani ; __ ;. Muutenkin kaikki vaiks päänseinäänlyömistä sisältävät riehumiset on vähän riskaabeleja, ja flunssia yms. sairastellessa varsinkin on herkemmin käytävä lääkärissä kun vähänkin mietityttää, koska infektiot pahentanee tilannetta. Ennen hampaidenpoistoja ja leikkauksia ja kaikkea pitää myös ensin testata verihiutaleet ja lääkityksellä tarvittaessa hetkellisesti nostaa, muuten vuodan kiwasti kuiviin.
Ei siis oikeastaan mikään paskimmasta päästä oleva tauti vaikkanyt siihen leukemiavaihtoehtoon verrattuna.
Silti vähän hc että kehnona päivänä saattaa vähänkin isommasta kolhusta aiheutua ihankivoi sisäisiä verenvuotoja. En esmes välttämättä palaa koskaan tatamille. Ei ihan niin dramaattista kuin vaiks Muhammad Alin uran loppuminen, mutta niin. Olisi ollut ihan jepaa jatkaa ju-jutsua vielä joskus, vaikka ehkä joku kuviokellunta on ihan kivaa sekin. Eikun. Onneksi radiomastoista ei ole pakko pudota?

Lisäksi kuvattiin tänään pää. Sitä on särkenyt oikeastaan tuosta mustelmaepisodista lähtien, joten saattaa olla stressiäkin vain, mutta yleensä ei ole stressi aivan tältä tuntunut. Myös mahaan ja lähinnä joka puolelle on vaihtelevasti sattunut vime aikoina ihan kiitettävästi, mutta sentään joku ottaa vakavasti - koululääkärille terveystodistuksen yhteydessä kun kuvailin uskomattoman moninaisia särkyjä, kipuiluja ja ahdistusta, oli vastaus lähinnäettä no stressi nyt aiheuttaa tuota önnön + närästyslääkeresepti. Hematologin kanssa käyty sananvaihto oli ytimekkäämmin "Ja päätä on myös särk-" "Okei, huomenna kuvataan sun pää."

Diipadaa. Eiköhän tämä tästä, huomenna saa lausunnon pään kunnosta ja kuun puolessavälissä ultraäänikuvataan pernaa oujeah. Saatan pyytää gastroskopian sitä ennen, jos maha kipuilee kovin. (Kyseessä on selvästi mahasyöpä. Muita sairauksia ei ole kuin syöpä. Teretulemast hypokondria-kerhoon.)