Retrospektiivisiä havaintoja hautausmaalta

Eli: sufficiently advanced boredom is indistinguishable from existential despair

Boomtime, Bureaucracy 18, 3179

Pian käynnistyy, totisesti vihdoin ja viimein, viimeinen kesätyöviikkoni hautausmaalla. 

Aloitettava lienee siitä, että sieraimissani on multaa. En tiedä kuinka se on sinne päätynyt, ellei sitten SISÄLTÄPÄIN! tässä prosessissa, joka vähä vähältä kirskuttaa sielunmaisemaani lähemmäs asiakaskuntani syvää ikuista madonkatkuista vaitonaisuutta. Olen raato, olen omasta tympääntyneisyydestäni muovaantunut mekaaninen haravanjatke! Kalpeaa pilkantekoa viimetalvisesta kaikestainnostuneisuusitsestäni!

No pffffft okei okei ei ei oikeasti kaikki muu on edelleen enenevissä määrin upeata, mut jestas, on tuo kyllä yllättävän puuduttavaa työtä siihen nähden, että tämmöisistä peruskesätyövaihtoehdoista puutarhapäristelyn sentään pitäisi olla n. mainiointa mahdollista. Ihan letkeätä juu, vie vain niin hervottomasti aikaa ja energiaa suhteessa siihen, kuinka vähän siitä saa mitään mielenkiintoista irti (mikä nyt näppärästi melkein sisältyy määritelmään, kun puhutaan epäkiinnostavista päivätöistä, tuosta ainakin ihmiselon alemmilla leveleillä miltei välttämättömästä grindauksesta).

- Vainajien päällä talsiminen nyt ei ole kenestäkään juuri mitään - joku toveri pyörtyi krematorioon kyllä, mutta sai senkin vakuuttavasti selitettyä anemian piikkiin - vaan vertahyytäviä kauhutarinoita sen sijaan liittyy hautausmaatyöntekijöiden arkkikiusaajiin, OMAISIIN, joita ilmeisesti riepoo aina täysin perusteetta vähän kaikki. Onko oikeasti niin tarkkaa, että onko jonkun hautakiven kulma maanpintaan nähden 90 vai 45 astetta ja onko nurmikko vihreää vai keltaista ja onko nyt kitketty rikkaruohot vai ne kuunliljat? Vastaan: ei ole. Nyt, anteeksi, täällä yritetään tehdä töitä.

- Heiveröinen kesäromanssi vai vuosisadan rakkaustarina: minä ja siimaleikkuri! En tajua, miksi siimurointi on parasta mitä keskimäärin päivisin teen. Ehkä siksi, että tämä olio, jota muut kutsuvat siimaleikkuriksi, on minulle NÄKYMÄTÖN SIELUTON TUHON JA HÄVITYKSEN ENKELIARMEIJAIN AURA, joka ARMOA TUNTEMATTA PYYHKÄISEE TAIVAISTA läpi nurmipöheikköjen ja SÄÄLIMÄTTÄ, SILMÄÄKÄÄN RÄPÄYTTÄMÄTTÄ tekee tästä hautausmaasta HEINÄNKORSIEN HAUTAUSMAAN.

- Nimet hautakivissä on kertakaikkiaan hassuja, sitä hassumpia toki mitä kauemmin ja väsyneempänä niitä joutuu tuijottelemaan (väsymys johtuu siitä, että motivaatio mennä nukkumaan kymmeneltä ei ilmeisesti ole suuren suuri tilanteessa, jossa aamulla ei ole odotettavissa yhtään mitään minkä vuoksi olla erityisen skarppina). Mut esim Ilpo Alpo Istanbul?* Auugh, kuka oikea ihminen on oikeasti voinut olla nimeltään Ilpo Alpo Istanbul.

- Kaivoihin on laitettu sympaattisimpia oravienpelastuslauttoja, kun sinne ilmeisesti kovin yleinen hinku otuksilla on. Ylipäänsä kaikkia ihmeen itsetuhoisia vipeltäjiä on joka puolella, kuten avoimiin hautoihin itsensä jumiin seikkailevia hiiriä, eräs siimatessa alati jaloissa-eli-jäätävässä-soratulituksessa pyörivä mustarastas sekä esmes jonkinaikaasitten miljoonasti rusakonpentuja, jotka kamikazekyhjöttivät strategisesti sijoittuneina jemmaan pensaiden juurille eivätkä älynneet säikkyä tai ylipäänsä tehdä koskaan yhtään mitään yhtenäkappaleenapysymismielessä suboptimaalisen maantieteellisen sijaintinsa suhteen. Kuumotteleeko hiukan vaikka siimata sieltä puskista kun jengi täällä on tämmöistä. Geez.

-Käytin joskus alkukesästä turvakenkiä, joiden kärkimetallizydeemi sijaitsi jotenkin pöljästi ja uskoakseni muhjoi jotain hermoseikkailua siellä sitten, ja nyt valtaosassa isovarvastani ei ole enää tuntoaistia. Olin sitten pari kuukautta ko. kenkiä käyttämättä, mutta tilanne ei muuttunut yhtään paremmaksi (pahemmaksi? Entiiä onko tuntoaistittomuus tässä yhteydessä oikeastaan mitenkään juuri muuta kuin neutraalia), joten jännä nähdä. Varvas liikkuu yhä! Luultavasti ei kyseessä kuolio!

- Mitä on siflaus? En tiennyt vielä työt aloittaessani, no lievästi halusin tietää, ja nyt toivon etten olisi asemassa jossa joudun tietämään. Siflaus on oletettavasti keskiaikaista perua oleva kidutusmetodi, jossa uhri laitetaan muhjomaan kätensä perusteellisen käyttökelvottomiksi eräänlaisella puuvartisella metallihöskällä siten, että sivuvaikutuksena alueen sorakäytäviltä katoavat rikkaruohot.** Heti kun universumin holistis-panpsykistinen kristallitietoisuus valodelfiinienergioillansa havaitsee siflausprosessin jossain alkaneen, nousee lisäksi päivän lämpötila ko. koordinaateissa aina maagisen välittömästi vähintään kolmeensataan kelviniin varjoissa - joita niitäkään tosin ei ole, on vain auringon armoton kärvennys ja ilma enää, tuulahduksena aikojen takaa, jonkin neuvostoaikaisen pakkotyöleirin höyrystynyttä ylijäämätuskaa. 

PS. rikkaruohot saisi ainakin enimmäkseen ihan semihyvin pois myös muilla keinoin. Tunnen täältäpäin esimerkiksi erään näkymättömän sieluttoman tuhon ja hävityksen enkeliarmeijan. 

PPS. otan välittömäksi eettiseksi tavoitteekseni lopettaa siflauksen itseltäni, tästä työympäristöstä ja kaikkialta, koska tämä vaikuttaa ylivoimaisesti tehokkaimmalta tavalta vähentää universumissa koetun kärsimyksen määrää ja intensiteettiä. Jaa potkut vuoksi näsäviisaan yhteistyökyvyttömän peeloilun? KIITOS JEESUS

+++

Olen kyllä oikeasti touhunnut kevään jälkeen aika kiitettävästi muutakin kuin hautausmaistellut. Ja SE vasta onkin pitkää tarinaa, plus toistaiseksi asettunut niin epämääräiseksi kokonaisuudeksi päänsisältöihini että edes auttavan selkeästi jäsennelty kuvaus kesästä olisi varmaan huomattavasti helpompaa antaa joskus kymmenen vuoden päästä menneitä muistellen. Maailmankuvan ja perimmäisten tavoitteiden suunnatonta selkeytymistä ja ennen kaikkea intoa niitä alati selkeytellä entisestään, ottaa selvää n. kaikesta, kehittyä utilitaristiotuksena ja ylipäänsä meemirykelmänä kohti nimittäinhuomattavan legendaarisia seikkailuja tällä moraalifilosofian kenttäkurssilla, josta myös ihmiselon nimitystä käytetään! Uusia superhyödyllisiä ja muutenkin -veikeitä sosiaalisia piirejä! Eeppisin vihdoinsiirtymä polyamoriseen ihmissuhdepäristelyyn! Kuvaannollinen leijailu puoli metriä jossain fyysisen itseni yläpuolella koska kaikki sentään on tällä hetkellä niin loistoa ja inspaavaa! Ennoo sitäpaitsi ees syäny hUUmeita! 

Yöunet on kyllä jääneet vähän vähäisiksi.

>yritä kirjoittaa tylsyydestämarmatuspostaus

>huomaa päätyneesi ihkuttamaan maailman kaikkea epäspesifiä hienoutta superlatiivein ja huutomerkein

>jaa elikkästen tätä epäonnistumista pitäisi harmistella

__________________

*Nimi muutettu Ilpo Alpo Istanbulin yksityisyyden suojelemiseksi, mut vakuutan, takuulla yhtä höpö on oikeakin nimi. Vaikka lukijain mahdolliset hymähdykset siis perustuvat keksittyyn ilpoalpodataan, olisivat ne tapahtuneet myös maailmassa, jossa ilmi annetaan todellinen nimi, ja koska hymähdystä suurempia mielekkäästi ennakoitavissaolevia seurauksia tällä kommentilla tuskin on, ni HUIPUTIN NYT SITTE

**Typotin ensin että rikkaruhot! Niitä vasta piisaa.

Hän haravoi jälleen

Pungenday, Discord 50, 3179

Maanantaina siirryn hautuumaalle! Toisin kuin useimmat, minä tosin pääsen sieltä joskus poiskin, elleivät aamukuudeltaheräämisen kynnet ole vielä pelkäämäänikin kalseammat. 

Olin tässä jonkin aikaa sitten vielä kirkon listoilla perinteisistä aikaansaamattomuudensekaisista hajamielisyyssyistä ja ajattelin, että luuhataan nyt siellä, kunnes alatihaikailemani kesätyöpaikat kalmistopuutarhuroinnin parissa on jaettu (vaikka kuinka olisi kiellettyä, niin kyllä siellä saleen joku tunnollinen rekrytoija aina tarkastaa tarkkaan hakijain kirkkoonkuuluvaisuudentilan, jottei varmasti tulisi palkanneeksi mitään ateistinretkua haudoilla tanssimaan ja vainajia syömään ja mitäskaikkeatämmöistä toimeenkuvaan taas kuuluikaan). 

Ei tärpännyt kesätöiden kanssa, joten asennoiduin mielihyvin vain opiskelemaan kesänkin kaikkea sekalaistajännyskäistä - kunnes sitten heti eroankirkostailmoituksen jätettyäni sain sähköpostin, jotta josko kuitenkin tulisin haastatteluun kun joku perui jasilleenjatälleen. Sain paikan, plus matkalla haastatteluun sitä paitsi löysin maasta kolikoina kokonaista 1,15 euroa! Tästä mainiosta sattumain ketjusta voimme päätellä seuraavaa: vanha partakuukkeli on kuin onkin olemassa, mutta osoittaa suorastaan ylenpalttista tyytyväisyyttä siihen, ettei enää joudu olemaan edes kirkollis-nimellisesti missään tekemisissä sieluparkani kanssa.

Vapun bailaamisprosessi oli myös armoton, kuten nämä minun bailaamisprosessini aina tuppaavat olemaan. Join ainakin tölkin Batterya, ja sit istuin pihalla tuntikausia seuranani valtava, äkäinen kalkkuna nimeltä Noel.

Kysehän oli biologien ainejärjestön perinteisestä vapputapahtumasta lapsille. Aioin huomattavan vakaasti olla osallistumatta touhun järjestämiseen, mutta joku värväysinnokas ihminen minut kuitenkin viime tingassa nappasi suostuteltavaksi, ja kun kuulin sanat "sit kalkkunaa pitäis vahtia", tiesin oitis, että sinä hetkenä esitettiin eräs elämäni kiistatta merkittävimmistä kohtalonkysymyksistä: minun oli tehtävä päätös, jonka seuraukset vielä sinkoaisivat tämän itsekseni identifioimani tietoisuuksien sarjan tulevaisuuden lehdille kuin säkenöivät kipinät kaiken yhä ennustamattomissa olevan hämäriin syysöihin. Viettäisinkö vappuni opiskellen molekyylibiologiaa - vaihtoehto, jonka valitsemalla edesauttaisin neurotieteellisten unelmieni toteutumista sekä maisteriohjelmiinhaettaessa merkitsevän korkean arvosanatason todennäköistämisellä että yleisesti ottaen molekyylibiologisella ymmärryksellä - vai, VAI! - vahtisinko, oi vahtisinko minä, pelkkä kuolevainen, jonka verkkokalvoille niin harvoin piirtyvät Elysionin vehreät niityt, jonka olfaktorinen hermo niin harvoin välittää isoaivokuoren hajukäämiin viestejä taivaallisten ruusujen tuoksusta! - KALKKUNAA NIMELTÄ NOEL.

Suostuin vahtimaan kalkkunaa. Oli ehkä hienoin päivä.

 - asiakkaat, jotka alkoivat itkeä a) kuullessaan b) nähdessään kalkkunan: 4

- asiakkaat, jotka verbaalisesti ilmaisivat pelkäävänsä kalkkunaa: 3

- asiakkaat, jotka tuijottivat kalkkunaa ilmeettä ainakin varttitunnin ajan keskeyttäen transsitilansa vain toisinaan hihkaistakseen: "Kukkuu ankka, kukkuu ankka!": 1

Huonon runouden päivä 18.4.

Pungenday, Discord 35, 3179

Mitä on huono runous?

Onko huono runo vain jonkin ideaalisen hyvän runon negaatio, josta kaikilla mielekkäästi kuviteltavissa olevilla osa-alueilla yksinkertaisesti puuttuvat ne ominaisuudet, joita hyvältä runolta toivotaan? Lähestymistapa ei liene hyödyllinen, sillä vähintään yhtä epäselvä ja auttamattoman subjektiivinen on myös hyvän runon määritelmä. Voisin epäilemättä vääntää yhdyssanavirheisen, puoliksi plagioidun, latteuksin kuorrutetun erovuodatuksen ja lätkäistä sen neonvihreällä Comic Sansilla kissakuvan päälle, ja se olisi silti jossain kontekstissa jonkun mielestä vähintään keskinkertainen kuvaus jostain postpostmodernin yhteiskuntamme vaietusta totuudesta. Ja huonon runouden päivänä keskinkertainen ei riitä. Okei tähän piti sylkeä vielä kolmisen hehtaaria pseudoanalyyttisfilosofista huonon runouden käsitteen kanssa askartelua mutta geez ihmiset on minulla muutakin tekemistä mikä teitä vaivaa

(Runot on tehty ThinkZonen Poem Generatoria hyödyntäen, ja sanasto on pääasiassa Muumeja ja kvanttiteoriaa, koska miksi ei! Muistan tuon generaattorin olemassaolon aina parin vuoden välein ja siirryn poikkeuksetta kikattelemaan ankarasti seuraavaan aamuyöhön saakka sille kuinka hirvittävää settiä sillä saa aikaan. Ehkä vähän hankala suomen kielen taivutusten kanssa ja oikeastaan muutenkin kyllä varsin valitettava kapistus, koska ilman sitä ei näitäkään pökäleitä olisi olemassa, mut no.)

____________________

TYPERÄ ILMAPUNTARI

Hiukkasen kosminen silinteri
todennäköisesti vaarallinen silinteri:

ja rakkauden aaltofunktio käännyttää teoriassa hemulin.
- kvantittuu huuliharppu
epävarma, paistaa sinut hiukkasen
epävarma, paistaa sinut hiukkasen
vaarallinen, tunneloi sinut hiukkasen.

Kurpitsahillotietoisuus seikkailee.





TODENNÄKÖISESTI TURVALLINEN PYRSTÖTÄHTI

"Shoggothpoliisimestari: Schrödinger todennäköisesti",
rauhoittelee pyrstötähti.

Hätäisesti diskreetti hattivatti
painuu talviunille: superpositio tunneloi
kissadekoherenssin hiukkasluonteen, ah,
todennäköisesti leipoo Haisulin.





MUIKKUSPOLKUINTEGRAALIFORMALISMI KVANTITTUU

Leipoo, leipoo tietoisuus.

Eikö kaakeliuuni tosiaan
tulkitse interferenssiä hosuen?

Paistaa poliisimestari
kööpenhaminalaisittain pyöreän hemulin!
Epäilemättä turvallinen pannukakku.





ILMAPUNTARI PAINUU TALVIUNILLE

Rakkauden dekoherenssi
rauhoittelee tilastollisesti uimamajaa.
Rakkauden dekoherenssi
paistaa hätäisesti Haisulin.

Shoggothsuperpositio tulkitsee
todennäköisesti kosmisen ilmapuntarin;
typerä pyrstötähti.





PANNUKAKKU, TILASTOLLISESTI

Purjehtii Muikkunen.
Näinkö dekoherenssihuuliharppu lomittuu,
kuinka spinhemuli värähtelee, ja
hiukkasen epävarma Schrödinger

ja rakkauden superpositio leipoo vääjäämättä pannukakun.

 _________________________

Ahem. Tässä kokoelmassa on selvästi temaattisena kehyksenä jännite, joka syntyy nimettömän, miltei kaikilta piirteiltään tuntemattomaksi jäävän hemulin kompleksisesta suhteesta Schrödingeriin ynnä Muikkuseen. Poliisimestarin asemaan kuviossa on tietysti vaikea ottaa kantaa, mutta kenties aavistuksen vihamielistä suhtautumista voi aistia siitä, että 1) se on shoggoth, ja 2) se paistaa hemulin. Modernia, hyvin modernia.

(En muuten tiedä mitä sivupalkin kysely jännäilee. Välillä siinä näkyy hetken verran muitakin ääniä, jotka kuitenkin pian katoavat jättäen jälkeensä vain tuon onnettoman yksinäisen! Jos siis jonkun huolella harkittu vastaus tähän huomattavan tärkeään kysymykseen on kadonnut, kyse ei ole siitä, että aloittaisin sen uudestaan aina jos joku kehtaa äänestää muuta kuin Jønsiä. Itse asiassa hepun nimi saa olla Bjørnbjørn.)

Oi Pyhtää, oi aivot

 Pungenday, Discord 30, 3179

Tänään kävin Tikkurilassa katsomassa hauskaisan näytelmän H.P. Lovecraftin teoksesta Charles Dexter Wardin tapaus. Kyseessä oli pieni teatteri ja pieni näytelmä, ilman piirtoheitintä kunnianhimoisempia teknisiä efektejä, mutta siihen nähden oikein toimivaa fiilistelyä kyllä. (Odotellessa sitä päivää, kun joku keksii sovittaa näyttämölle samaisen kirjailijan ehanan romcomin Sweet Ermengarde! Ylipäänsä ko. hupailusta on syytä muistuttaa aina, kun milloin kenenkin vakavahenkisen ihailijan lovecraftlove uhkaa hipoa turhan korkeita sfäärejä. Toinen muistutettavuus onkin sitten vähemmän hilpakka - kuten tässä viime aikoina on usein tullut todettua: ehkä parasta Cthulhu-mythoksen fanittamisessa on se, ettei pappa H.P. itse koskaan tule hyötymään siitä yhtään mitään!)

Osana tätä mainiota näytelmänkatselutapahtumaketjua sain joka tapauksessa selville jotain kriittisen muikeaa: Pyhtäälle aukeaa kesäkuussa mesta, jossa on mahdollisuus indoor-surffaukseen. No en minäkään tiedä missä Pyhtää on, mutta vähemmän sinne lienee silti matkaa kuin esmes johonkin Unstadiin, joten voi jummijammi. Ei välttis ihan yhtä merkittävän hauskaa tuommoinen kuin oikea aaltojen kesyttely merellä, mutta jos nyt sentään edesauttaisi taitojen jonkinlaista ylläpysymistä niiden pitkien ajanjaksojen kuluessa, kun kunnon rannikoille ei ole varaa eikä aikaa pööpöillä. Hyvällä tuurilla paikka sitä paitsi hyväksyy jotain liikuntaseteleitä, joita saan hillittömän läjän korvaukseksi aivotutkimusseikkailuista.
Ja oi itse aivotutkimusseikkailutkin! Niin päheätä ajanvietettä etten ole viime aikoina muuta tehnytkään kuin hiimaillut magneettikuvausputkissa ja tDCS-härveleissä sen minkä mitenkään päästävät hiimailemaan. Olen oppinut miljoonasti asioita joista takuulla on huimasti hyötyä, kuten päässyt katselemaan mitä EEG-käyrässä tapahtuu kun öö vispaa jalkoja ja räpyttelee silmiä, ja vielä niin miljoonammin löytänyt lisää asioita, joita tahdon oppia. Aaaaa.

En tosiaan tarkkaan hahmota, mistä tämä yhtäkkinen ihankaikestainnostuminen on lähtöisin. Perinteisesti olen ollut ainakin pääsääntöisesti verrattoman laiska ihminen, mutta nyt olen ikään kuin kadottanut tämän saamattomuutenikin elämän perusteellisen loistavuuden sokkeloihin. Okei on tässä nyt lievästi vaarana heilahtaa vastaavasti liian monta rautaa tulessa -tilaan, kun pitäisi suunnitella lahoavaa puutarhaa ja kirjoittaa kolmisenkymmentä runoa ja esitelmöidä neuronitason kvantti-ilmiöspekulaatioista lol I don't even ja käydä Turussa maalaamassa ja jossain korpikuusen kannon alla takomassa lusikka ja pelinjohtaa Discordia!-kampanja ja oppia soveltamaan kaaosteoriaa ja katusurffaamaan kunnolla ja uiskennella avannossa vielä kun ehtii. Plus käydä Pyhtäällä! Mut vasta kesällä. Maailma, hienoin paikka jonka tiedän.

tDCS!

Boomtime, Discord 19, 3179

Minulla on uusi harrastus! Ilmoittaudun järjestelmällisesti koehenkilöksi jokaiseen tieteelliseen tutkimukseen, jonka löydän, kun kerran ainejärjestöjen sähköpostilistojen loputtoman bilemainosspämmin seassa sellaisiakin toisinaan on bongattavissa. Kohta edessä ainakin aivojen rakenteen ja toiminnan miljoonineritavoinkuvantamissysteemi, tavoitteena lähinnä kartoittaa musiikin ja siihen liittyvien tunteiden neuropohjaa, sekä jokin puoli vuotta kestävä mikrobiston ja allergioiden yhteyden selvittämisoperaatio. Ehkä eniten pähkinöissäni olen tosin tutkimuksesta, jossa tällä hetkellä olen mukana ja jossa TÖHÖTETÄÄN AIVOJA SÄHKÖLLÄ HOHOH.

Ahem. Informatiivisemmin kyse on tosiaan tDCS-tekniikasta, jossa parin milliampeerin virta johdetaan halutun aivoalueen lävitse, jossa se sitten joko helpottaa tai vaikeuttaa hermoimpulssin syntyä. Tällä on yllättäen havaittu olevan tuhannesti älyttömän päheitä vaikutuksia aivojen toimintaan ja kognitiivisiin kykyihin. Kuka muka ei haluaisi tuhannesti älyttömän päheitä vaikutuksia aivojen toimintaan ja kognitiivisiin kykyihin? No nii.

Tämä nimenomainen tutkimus tosiaan käsittelee vain vaikutuksia lyhytkestoiseen visuaaliseen muistiin, mutta vähänkö silti jännittävintä aikoihin. Tein ensimmäisen osan lauantaina. Koskaan ei ole ollut hauskempaa arvioida parin tunnin ajan sitä, ovatko näytöllä äsken välähtäneen tasoympyrän raidat eri kulmassa kuin sen sitä ennen välähtäneen, mikä nyt varmaan osittain selittyy silläkin, etten koskaan aiemmin ole paria tuntia noin pöljän askareen parissa viettänyt, mut no. Näin täysin subjektiivisesti, kenties hitusen toiveajattelunsekaisesti kyllä arvioisin päristelleeni jopa huomattavasti oikeampia vastauksia stimulaation jälkeen kuin sitä ennen. Keskiviikkona edessä on vielä toinen vastaava koe, jossa stimuloidaan eri aluetta.

(Parastahan tässä on se, että tämmöinen laite on huomattavan yksinkertainen ja jokseenkin turvallinen väsätä itsekin virtalähteenä yhdeksän voltin patteri. Koska mikä nyt muka voisi mennä pieleen touhussa jossa suljetaan virtapiirejä pääkopalla? (Totally tiedän mitä teen, luin lukiossakin sähköfysiikat ja öö olin peruskoulussa aina teknisessä työssä! Sitä paitsi löysin Internetistä tyyppejä jotka.))

Elämäntarinan viimeaikaisia käänteitä

Prickle-Prickle, Chaos 39, 3179

Blogin pitämisessä on kämäisenä puolena se, että silloin kun asioita ei tapahdu, ei läheskään välttämättä aina ole paljonkaan hillittömän hienoa tahikka ylipäänsäkään olennaista kerrottavaa, ja silloin, kun tapahtuu, tapahtuu, eikä tapahtuneisuuden yksityiskohtia silloin nökötetä ikuistamassa internettiin.

Tää nyt oli tämmöinen muodollinen selitys sille, etten ole aikoihin jaksanut tänne mitään rustata. Tosiasiassa ilmeisesti kävi myös niin, ettei koko päivittäistapahtumienblogiinjaarittelulle oikeastaan enää keksinyt syitä, tai jos keksikin, ei riittävän hyviä. Jii än ee. Päädyin kuitenkin nyt lopulta siihen, että blogia tahdon pitää. Sillä tapaa muistaa pakostakin kehittää hieman perspektiiviä siihen, kuinka itseänsä ja maailmankuvaansa ajan myötä on rakennellut, ja jotenkin kalseaksi totesin ajatuksen, että valtaosa ajatelluista asioista ja elämän milloisistakin sisällöistä jäisi pelkän muistin varaan ilman tällaistakaan alkeellista ja satunnaista dokumentointia. Blaablabluublaa. Sillä tapaa muisteloidenhan voisi virheellisesti päätellä olleensa aina ainakin miltei yhtä oikeassa ja virheetön kuin sitä sentään aina nykyhetkessä on.

Sisältö blogissa tästedes saattaa tosin olla jossain määrin erilaista kuin aikaisempi, koskapa myös ihmilönä olen kuluneen vuoden aikana muuttunut ehkä nopeampaa tahtia kuin IKINÄ (mieltymys capslockin perusteettomaan ja yltiöpäiseen käyttöön on toki säilynyt, ellei ehkä jopa voimistunut!) KOSKAAN.

Niin. Se alkuunmainittu, määrittelemätön asioiden tapahtuminen liittyy näin äkkiseltään analysoituna ennen kaikkea öö pääkopan sisäiseen rymsteeraukseen. Helpoiten havaittavissa näistä muutoksista on se, että kertakaikkiaan suhtaudun biotieteisiin tätä nykyä sellaisella rakkaudella, ettei tosikaan. Siinä missä aiemmin haahuilin tulevaisuusmielikuvissani makrotason meriekosysteemien ja -eliöiden parissa (ja muut elonsysteemit olivat ikään kuin sivuseikka, kunhan jättiläiskalmarin joskus näkis aw yisss), huomasin jo ennen varsinaisia opintoja, että mitä enemmän biologian eri osa-alueita luin, sitä enemmän ne myös ikäänkuin nappasivat. Toki olen aina pitänyt luonnontieteitä ylipäänsä hyödyllisinä ja huomattavan jänskinä, mutta en sentään aivan yhtä suurena osana elämänsisältöä - bionörttäytymisen alkuvaiheessa sitä taas saattoi tuijottaa tomaattia vartin jos toisenkin ja miettiä kaikkia niitä mikroskooppisia osia ja mekanismeja, jotka ovat senkin möllykän saaneet aikaan, ja loppupäivän tuntea epämääräisen vaivautunutta oloa siitä, ettei aiemmin ole tullut asiaa ajatelleeksi. (Se oli siis alkuvaihe: nyt puhutaan varttien sijaan tunneista.)

Meribiologia jäi siis ikään kuin taka-alalle, kai se on myönnettävä. Ensin innostuin astrobiologiasta, koska elämän synty ja ulkoavaruuden potentiaaliset kuukupööpöttimet luonnollisesti kiehtovat ketä tahansa täyspäistä, ja kemian ja fysiikan ja tähtitieteiden eri osa-alueilta lainaava tieteidenvälisyys houkutteli kerrassaan. Vähitellen ymmärrys elämän olemuksesta kuitenkin karttui siinä määrin, ettei se tuntunut aivan samalla tapaa mystiseltä. Evoluution lainalaisuudet ovat selvät: elämä on informaation kykyä kopioida itseään, ei periaatteessa mitään sen ihmeempää, vaikka toki vuosimiljardien aikana kehittyneet järjestelmät tähän kopiomiseen ovat ällistyttävät. Eri ilmiöiden selittämisessä siis toki riittää silti työsarkaa. Olen ihan pähkinöissäni genetiikasta esimerkiksi. Ylipäänsä solu- ja molekyylitason meiningistä. Voi jumpe.

Näiden ilmiöiden joukosta päädyin kuitenkin lopulta eristämään tietoisuuden, biologian kenties viimeisen verrattain käymättömän korpimaan. No okei onhan tää aika klisee. Mutta olin muutenkin jo aika uppoutunut mielenfilosofiaan, mind-body-kysymykseen ja reduktioon ja blaablaavapaaseentahtoon ja tiedostamattomaan päätöksentekoon ja sen sellaiseen, enkä nyt tiedä uskoako ketään joka väittää ettei oikeasti olisi koskaan ollut millään muotoa kiinnostunut vaiks nyt siitä, kuinka subjektiivisia kokemuksia voi alkujaankaan olla ja ähblöh no tiedätte varmaan. Joten SYÖKÄÄ ITSE KLISEENNE KURJAT

Siinä sitten aloin puolivahingossa lipsumaan fysiologian ja neurotieteen sekä minkälie tiedon- ja mielenfilosofian kursseille, koska miksi ei kun kerran voi, ja yhä enemmän niiden myös huomasin minua viehättävän. Viimeinen niitti tässä muutama viikko sitten oli kuitenkin Patricia Churchlandin teos Neurophilosophy, joka jo jokunen vuosikymmen sitten peräsi laajempaa yhteistyötä ja tieteidenvälisyyttä filosofien ja neurotieteiden välillä mielen toiminnan mielekkääksi (oh, ha ha) selittämiseksi ja kaiken kaikkiaan linjasi paljon filosofisia ja kognitiotieteellisiä ja kaikenlaisiamuitakin kysymyksiä, joiden perässä seikkailisin itsekin mielelläni. Kuukausien huolellisen pallottelun ja harkinnan jälkeen päätin vihdoin ryhtyväni neurotieteilijäksi. Filosofi-neurotieteilijäksi. SRSLY pysyn tuskin housuissani.

Mut nyt opiskelen yhä näitä akvaattisia tieteitä. Aw geez. Hirveä uudelleenjärjestelyhomma vaihtaa pääainetta. Tosin ajattelin että voisin tehdä kandin akvasta jännyydet sivuaineina, sitten loikata hienoon kansainväliseen neurotiededeilymaisteriohjelmaan joko täällä tai Norjassa tai Hollannissa tai jossain, tai sit en ehkä jaksa sitä ennen lukea miljuunaa turskakurssia vaan vaihdan pikemmin.

Hienoja kaiken kaikkiaan nämä ihmiselämät, kun asioita voi niissä suunnitella vuosikaudet, mutta heti tilaisuuden tullen kuitenkin vetäistä täyskäännöksen johonkin kuuseen. Vaan millaiseen kuuseen!

Päivitys! Jälleen!

Sweetmorn, Discord 63, 3178

Edellisen otsikon pohdintaa laajentaen: mitä nämä sieraimet VOISIVAT tehdä puille? 

Hienoinen kostomentaliteetti nimittäin nostaa väkisinkin päätään tässä koivujen kuvaannollisissa kynsissä yhä kärvistellessä. Ehkä voisin ottaa tavaksi työntää nenääni joka saatans koivunsiemenen jonka löydän. Siitäs totta vie saisivat, kun kerran sinne haluavat ääliötä perimäänsä levittää. Tälle innovatiiviselle ristiretkelle voisin omistaa elämäni tyystin: kaivaa taimetkin juurineen maasta, tai oikeastaan kaikki lyijykynää ohuemmat yksilöt, ja säälimättä ne nenästää kunnes koko kurja suku olisi maan päältä hävitetty. Nööt nööt, pällit, NÖÖT NÖÖT.

Onneksi minulla on sentään syy pysyä enimmäkseen sisätiloissa vielä jonkin aikaa, kun pääsykokeet (tosin en tiedä onko sekään kauhean mielekästä, että yleensä päivän jännittävin tapahtuma on löytää kirjasta kielioppivirhe tai joskus jopa sellainen hassunhauska yksityiskohta kuin "Vainajien mukaan ihmiset panivat aseita, koruja, vaatteita ja ruokaa". Höhhöö. Olen todella ihan mainiota seuraa tätä nykyä, uskokaa pois).

Mutta kai minun jonnekin päin internettiä täytyy YO-tuloksistanikin leijua. Ensinnäkin minä jopa pääsen ylioppilaaksi huolimatta sen ikituskaisen taidehistorian kolmoskurssin megalomaanis-dramaattisesta viimetinkaanjäämisestä! Kurssejakin kerääntyi lopulta hillittömän ylisuorituksen vuoksi 76. Rankkaa. Lisäksi kirjoitin satamiljoonaa laudaturia, tai jos tarkkoja ollaan, viisi. Kyllähän nuo nyt vähän sydäntä lämmittävät, vaikka zencafékuuluisat kuusi ällää nyt jäivätkin tasan yhden pisteen päähän önnönnöö Italian katalat litosfäärilaatat önnön.

Jouduin tämän menestykseni tiimoilta myös lehtihaastatteluun ja videopätkään, jossa lähinnä mutisen jotain hyvin epäselvää vastausta hyvin yksinkertaisiin kysymyksiin, kuten "miksi olet kiinnostunut meribiologiasta" ja "joko pääsykokeisiin lukeminen on alkanut", ja tuijottelen hermostuneenoloisena ihan minne sattuu samalla kun vedän semmoista hiljaista monologia jostain merenalaisen maailman salaperäisestä kiehtovuudesta, tutkimattomista syvyyksistä, sitten välissä pitkiä taukoja joiden aikana epätoivoisen miettimiseni kiusallisuus tiivistyy kameran linssiin käsinkosketeltavaksi tuskarähmäksi. Voi jumpe. YouTube Poop, täältä tullaan! 

Koska tämän videon kuitenkin kuvasi eräs ex-taikkarilainen, jolla ainakin käsittääkseni on vahva mieltymys splatterkauhuun ja/tai zombeihin, voin sentään toivoa, että editointikin heijastelisi kyseisiä teemoja.

Nyt aion mennä maalaamaan ristiriitaisuudessaan kauan kiehtonutta comboa futuristinen asetelma jotta saisin hetken hengähtää lukemiselta (ja koska olen salaa aivan uskomattoman tykästynyt futurismiin tyylisuuntana, ks. esim. tämä touhu. Vaikutteiden ottaminen '30-luvun futuristeilta on kieltämättä aika ilmeinen märkä rätti aatteen kehittelijöiden naamaan, vaan toisaalta senpä militaristipälliydessään ansaitsevatkin). 

Näin unta, että joku intti minulle kivenkovaan, että futuristinen asetelma on jo vanha läppä. Tai voi olla, että joku sanoi oikeastikin niin, mutta en keksi ollenkaan kuka se olisi voinut olla. Tottahan sekin väite sinänsä on, en kiellä.

Mitä nämä sieraimet ikinä ovat puille tehneet

Boomtime, Discord 59, 3178

Toukokuun äärimmäinen kurjuuspotentiaali aktualisoituu jälleen. Näinköhän lie Yrjänäkin kevätpäiväin raastavuudesta kirjoittaessaan miettinyt ennen kaikkea kasvisukua Betula, tuota lauhkean vyöhykkeen katalinta olevaisuuden tasoa, joka vuosi toisensa jälkeen tekee kaikkensa turmellakseen eliökunnan kunnollisempien kansalaisten elelyn mielekkyyden. Nenää raastaa, raastaa sielua ja kaikkea siltä väliltä.

Olisipa siitepölyllä edes naama jota voisin heittää kivellä.

Ylipäänsä ehkä kaikella pitäisi olla. Nettiyhteyden pätkimisellä, univelalla, jäätelön hinnan salakavalalla nousulla, hajamielisyydellä, taidehistorialla, ehkä ääliöydellä jotenkin kollektiivisesti. 

En kyllä tiedä kuinka paljon tämä loppujen lopuksi parantaisi elämänlaatua. Voi hyvinkin olla ettei kivellä heittäminen edes olisi mitenkään tehokas ratkaisu jokaikiseen ongelmaan, vaan tämä käyttäytymismalli ainoastaan rähmäisi maailmankuvani hiljalleen brutaaliksi ja kyyniseksi saamatta siltikään aikaan mitään. Ja voisinko enää väittää olevani minkäänlainen pasifisti, jos edes noin abstraktienkin olioiden naamaa mielisin muhjoa? Sisältääkö tämä skenaario siis sen, että jäätelön hinnan salakavalalla nousulla on tietoisuus? Jos on, olisin hirviö, olisin hylännyt kaikki vähätkin periaatteeni! Ja jos ei, mitä hauskaa koko touhussa edes olisi? 

Ei. Joudun jälleen hyväksymään totuuden kaikessa karvaudessaan ja olemaan ihmisiksi myös näiden obstaakkelien edessä.*

Edellisessä päivityksessä mainittu järkyttävä yhteistaideteos on muuten nyt olemassa virtuaalisesti täällä. Saatte vapaasti palvoa sitä ja taiteellisia lahjojamme, esimerkiksi kaikenlainen rakentava kritiikki sen sijaan luonnollisesti johtaa katkeriin verivihoihin ja vuosia kestävään passiivis-aggressiiviseen kuittailuun. 

Myös-kaivattu muumiprogepöristelijä löytyi sekin, nimittäin Ritualin lätty The Hemulic Voluntary Band. Ihan on hilipakkata humppaa.

___________
*obstaakkeli on jo niin pöljä anglismi, että huvittaa. Sietäkää siis sitä.

Hemulitotalitarismi on jotenkin hieno sana

Sweetmorn, Discord 43, 3178

No jopas on ääliömäinen Bloggerin hallintapaneelin uudistus. Kaikki tällaiset uudistukset ovat toki ääliömäisiä kunnes niihin tottuu, paitsi kyllä ehdottomasti nyt tämä, joka VARMASTI on ääliömäinen vielä ylihuomennakin. Tämmöinen ääliötekstikenttä ja kaikkia tämmöisiä ääliömänttipääasioita.

Mutta se siitä. Näin olkoon. Kestän kaiken. HYVÄKSYN ASIAN. Muutoksen föhntuulet puhaltavat kuin wiatr halny lokakuisen Etelä-Puolan vuoriston murmeli- ja lumimyyrärikkailla rinteillä, ja jos kunnon vanhan bloggerpaneelin ne vievätkin mukanaan, on kyse vain siitä, että tämä on ihmisen osa. No ei oikeastaan, vaan siitä, että: ilma ei kykene vuoriston kohdattuaan ja sen vuoksi ylös noustuaan ja viilennyttyään pidättämään niin paljoa kosteutta jolloin veden tiivistyessä orografisiksi sateiksi vapautuu lämpöä ja näin ollen laskeutuessaan jälleen toiselle puolelle vuoristoa syntyy ilmavirtoja alaspäin, vinhoja ja lämpimiä kuin viltti jonka unohdin Turkuun. Niin. Siitä johtuvat muutoksen föhntuulet. Tai tavalliset ainakin.

Kävin Turussa! Syynä oli mm. Sólstafirin keikka, joka mitä maukkain esitys totta vie olikin. Erikoishienona kuriositeettina mainittakoon esim. moshaukseni määrä, jonka seurauksena pääni vielä seuraavana päivänäkin välillä ikään kuin vain putosi rintaa kohti jos päästin sitä vähänkään eteenpäin, koska mikään niskalihas ei yksinkertaisesti jaksanut kannatella sitä. Kuulostaa toden totta säälittävältä, mutta en ole ollut keikoilla viime aikoina mitenkään n. yhtään, ja voin myös hehkeän biologiaurani auktoriteetilla kertoa, ettei ihmisen niska ole sopeutunut huitomaan päätä ympäriinsä armotonta kyytiä vailla mitään ilmeistä syytä toista tuntia. Siinä ei ole mitään järkeä evolutiivisesti, hyvät ihmiset. Vaikka olisikin upeaa, jos olisi. 

Jälleen myös syntyi suurella innolla ja aamuyön voimalla yhteismaalaus!, josta toistaiseksi ei ole kuvaa mutta josta Morgan sellaisen mahdollisesti ennen pitkää taikoo jos tähdet asettuvat oikein tai muistan esmes häntä joskus muistuttaa. Siinä on mm. animulintuparveke, TV ja töpselipää, puunjuuria, hölmistyskissa, kieli ja kala, ankkuri ja ilmapalloja sekä SAATANA. Eikä siinä vielä tosiaankaan kaikki. Huolimatta kokonaisuuden ilmeisen hervottomasta kakofonisuudesta on sanottava, että kehitystä on selvästi tapahtunut näissä taiteellisten näkemystemme äpäräkimairoissa.

Samalla reissulla tapahtui myös paljon muuta, kuten Cluedoa helsinginyliopistonsalamurhaajain kerhoillassa jonne satuin, pikainen visiitti Helsingin huoltotunneleihin uuh epic UE, suklaakaurakeksejä, housuihmettelyä, sosiaalistusahdistumeilemista, Yrjänän näköinen tyyppi ja rutkasti huonoja väännöksiä Ruosteen sanoituksista, pehmoaseväijytyksiä, mangokärsimystä sekä parhain junankuljettaja, joka ennen jotain asemaa piti matkustajille mahtipontisen kiitospuheen jolle koko vaunu tirskui. 

Muuten kuuluu kaikkea hienoa myös. (Paitsi että kasvattamissani punajuurissa on jotain kurjia kirvoja! Yyh nyhyy, mutta onneksi Taikkarista löytynee joku rastapää, jolta voi lainata mäntysuopaa ja sillä niitä iskeä pataan.) Nythän lähinnä haaveilen kumkvattipuista ja ties sun mistä, pohdin kesäistä mahdollisyhteisnäyttelyä, väkerrän runoja pitkin aamuöitä kuten kunnon yökyöpeliboheemi konsaan, pänttään päivät pääksytysten pääsykokeisiin päättömän päästäisen päättäväisyydellä sekä myös suunnittelen nuuskamuikkuista tulevaisuutta (ja koetan muistaa olenko nähnyt unta vai onko Ruotsissa tosiaan joku progebändi joka on tehnyt levyn Hemulista). Kaiken kaikkiaan elo on muikeaa menoa ja tulevaisuusinnostunutta. Varsinkin pian, kunhan myös ne erään syksyn aikana roikkumaanjääneet lukiokurssit saan harteitani painamasta. Itse asiassa siis niistä hoitamatta on enää läpimätä ja houkkamainen final boss: taidehistorian kolmonen, kurjista kurjin, käpyisistä kököin, körttiläisyyksistä käsittämättömin.

Ihme listaamista nyt koko päivitys, mutta olkoon. Joskus asioita on listattava. Keksisin tuolle perusteluja, mutta on nukuttava, joten joudutte sen vain uskomaan.

Tässä myös musiikkikappale eli biisi. Hyvää kevättä.

Rikos ja sämpylä

Boomtime, Discord 14, 3178

Minä aloin kirjoittaa dekkaria. Parodiaa, yllättäen. Koska Liken kilpailu ja AIKAA, viimein, touhuta kaikkea vähän vähemmänkin Rakentavaa ja Hyödyllistä kuin kirjoituksiin lukeminen. Ei sillä, etteikö tämä toki olisi oikeinkin rakentavaa ja hyödyllistä. En yhtään vielä tiedä millaiseksi juoni oikein rakentuu, enkä oikeastaan päähenkilönkään luonteenlaatua kovin tarkasti, kunhan sompailen NaNo-kokemusten tuoman autuaan mitä-hittoa-tässä-juuri-tapahtui-pokan suojissa tulittaen näppäimistölle ihan mitä sattuu ja ihan miksi sattuu. Sen tiedän, ettei tässä murhata ketään, koska turhaa synkistelyä. Parkkeerataan vain invapaikoille luvatta.

Tämä tumma hahmo katsahti nopeasti ympärilleen ennen kuin luikki kohti ostoskärryjä. Hänen jokainen elkeensä oli syyllisen, lainsuojattoman: pystyin miltei kuvittelemaan sen kylmän hien, joka virtasi hänen ohimoiltaan kohti leukaperiä, sen hermostuneen tärinän, jolla hänen kätensä asettivat kolikon kärryihin ja vetivät ne ulos katoksesta. Samat kädet, jotka äsken olivat ohjanneet tämän punaisen auton kylmäverisesti väärään parkkiruutuun, lavealle polulle: samat kädet, jotka pian koskettelisivat leipähyllyn sämpyläpusseja kuin kenen tahansa kädet. Ja sämpylät vaikenisivat. Eivät ne kysyisi ottajansa omastatunnosta, eivät hyväksyisi eivätkä tuomitsisi tämän tekoja. Ne olivat sämpylöitä.

"Ne olivat sämpylöitä." Kirjallisuuden Nobel, olen sanonut tämän ennenkin ja tulen sanomaan tämän vielä monta kertaa: valmistaudu.

No mutta lukio on tosiaan ikään kuin loppu. Totta puhuen minulla on vielä hieman kuvailmaisun perusteita ja taidehistoriaa suorittamatta, mutta ihan hyvinhän tässä vielä ehtii ikään kuin tavallaan niin kuin ömh ja näin.

Kirjoitukset joka tapauksessa sujuivat ihan maukkaasti. Yhtään ei stressannut ei. No vähän ehkä stressasi. Ei kuitenkaan stressaa enää. Hohhoo. Ensimmäiset päivät olen vain perseillyt yhtäänmitääntekemättömyyden suloisessa syleilyssä, hiimaillut ulkona etsimässä kiipeilypuita, lukenut Murakamia ja miettinyt, miten paljon kaikkea ääriylihienoa, kirjoitusten aikana päähän pälkähtänyttä mutta silloin valitettavan toteuttamattomissa ollutta taidepörinää ehdin nyt tehdä ja mistä aloittaisin. Aloitin sammalgraffitikokeilusta, ja tällä kertaa sisätiloissa, koska vuosia sitten kun ensi kertaa sitä yritin eräällä parvekkeella, jonne veljeni oli opettanut variksia käymään, nokittiin koko töhkä pois ennen kuin ehti se juuri kasvaakaan.

Hain myös Helsinkiin akvaattisiin tieteisiin. Lomaketta täyttäessäni muistelin jo-melkein-voitonriemuisena, kuinka löin joskus yläasteella vedon siitä, että jos minusta tosiaan tulee joskus meribiologi, ostaa eräs sosiopaattiystäväni minulle sinä päivänä hautakiven. Lähinnä sisustuselementiksi siis, tai mistä minä muistan mitä silloin on tullut mietittyä. Jos taas jotenkin päädyn jollekin muulle alalle, joudun minä ostamaan hänelle arkun. Motivaatiota tuo vinhasti tämä, koska kalliitahan arkut ovat, ja pitkä tie kuljettavana siihen päivään, jona viimein Cousteaun jalanjäljissä samoan valtamerten tutkimattomia syvyyksiä mitä erikoisimpia elämänmuotoja ja ekosysteemeitä väsymättömänä kartoittaen, sanattomana kumartaen sen syvänsinisen hiljaisen maailman lakien edessä, jonka valtapiiriin olen tiedonjanossani tunkeutunut pilkon ja ryhmittelen lapamatojen ruoansulatusjärjestelmiä kumisaappaat märkinä ja hattu lokinpaskassa jollain jumalanhylkäämällä saaristomeren luodolla.

Minkä taakseen jättää, sen jne.

Boomtime, Chaos 7, 3178

Olen iltapäiväkolmesta lähtien keskittynyt pelkästään lukion äidinkielen oppimäärään, josta minun nimittäin olisi tämän viikonlopun aikana saatava kasaan puolet. Kello on pian kaksi. Koskapa touhu sujuu sen verran hienosti, että olen ehkä puolessavälissä jo tänään, herää kysymys: eikö näitäkin halvatun portfolioita olisi voinut tehdä joskus vähän aiemmin.
Olisi esimerkiksi voinut jo vähäsen, kainosti ja hellästi, aloitella vaikka ihan niiden kurssien aikanakin. Niillä lukemattomilla tunneilla, jotka sen sijaan istuin, ainakin vertauskuvallisesti ja luultavasti myös kirjaimellisesti, kaivelemassa nenääni. Mutta ei auta: lusmuilu on tieni, ja se tie on minun hyväksyttävä. Tai tehtävä parannus, mutta katsokaapas kun teen hohoho

Hienoin asia, mikä tästä pään hillittömästä tekstinkäsittelyräjähdyksestä on seurannut, on se sellainen tietynlainen irtautuminen kielestä, ns. lämpimämpi-efekti, jonka saa aikaan myös toistamalla jotain sanaa riittävän kauan. Tuo on vielä yksittäisillä sanoilla ihan siedettävää, mutta nyt, väsyneenä ja nälkäisenä, kun koko päivä on kulunut sanoja pyöritellessä, tulkitessa ja järjestellessä, lähestyn jokaista etenkin vähänkin erikoisempaa sanaa jotenkin siten, että minun pitää erikseen hahmotella päässäni sen merkitys. Sitä ennen se vain kuvaa äänteiden sarjaa, joka yhtä hyvin voisi olla vierasta kieltä.
Ymmärtämättömänä? Apurahahakemuksen? Voi jeesus. Hihitys ei lopu milloinkaan.

No, mutta sitten takaisin analysoimaan Poea!
On sellainen kutina nimittäin nyt että tulee hyvä analyysi.

ILMESTYS

12Ja tapahtui vuonna 3178, Kaaoksen viidentenä päivänä, sinä Laskevana Appelsiinina joka myös Pyhän Apostoli Hung Mungin pyhänä apostolihungmunginpäivänä tunnetaan, 12että paavi* astui ovestansa sisälle huoneeseen. 14Paavin oli määrä, kuten ääni hänen sydämessään käski, 15toimittaa tiettyjä rituaaleja jotka liittyivät joko Pyhän Apostoli Hung Mungin pyhään apostolihungmunginpäivään 16tai sitten johonkin muuhun. 17Jokin muu on tietysti vaihtoehdoista todennäköisempi, 18sillä paavi oli hyljännyt aatoksistaan tietyt Principia Discordian osat 19ja kovettanut sydämensä esim. koko pöljälle kalenterijärjestelmälle. 11Niin paavi ryhtyi toimeen.

20Samassa taivaat aukenivat ja paavin torvet täyttyivät tuhansien korvien jylystä. 21Nimenomaan noinpäin. 22Valo täytti huoneen ja välkkyi tuhansissa Herran Robotti Yksi Sarvis Hyökkäyksen väreissä 23sokaisten paavin silmät ja ylikuormittaen hänen verkkokalvonsa tappisolut 23siten, ettei hän koskaan enää erottanut kansainvälistä Kleinin sinistä tavallisesta tummansinisestä 23tai sitten hän näin vain väitti välttääkseen syyntakeettomana läksytyksen väriopin tunneilla, 23kun ei niitä alun perinkään osannut toisistaan erille sanoa.
24Ja valo välkehti kuin diskoteekin efektihörbylät, vaikkei missään minkääntyyppistä strobovaloa näkynyt, 25ja paavi huudahti taivaita kohden: "NO MITÄS HELVETTIÄ NYT TAAS?"
26Ja taivaasta laskeutui Herran Robotti Yksi Sarvisen Hyökkäys Enkeli Gabriel 27delfiinien vetämissä kultaisissa etc you know this shit already vaunuissa, kohottaen loimuavan miekkansa kohti paavin kasvoja. 28Ja voi kuinka se loimusi, loimusi niin kehvelisti, 29että paavi joutui silmiään siristämään kuin herätessään yöllä vessaan ja laittaessaan loisteputken siellä päälle.
30Ja Hyökkäys Enkeli Gabriel sanoi: "Voi jumalauta Anni, vaikka kuinka sait kilon cashewpähkinöitä joululahjaksi, ei niitä ehkä kannata syödä puolen kilon annoksissa. 31Ei oikeesti, jeesus mikä mäntti."
32Sanottuaan tämän katsoi enkeli paavia TUIMASTI ja lähti sitten tekemään jotain mielekkäämpää 33jättäen kuitenkin yhä välkehtivät valonsa päälle 34ihan kiusallaan.
35Ja paavi jäi istumaan alun perin yhdeksänsadan, nyt ehkä kuudensadan gramman painoinen cashewpähkinäpussi vierellään, 36miettien sitä jumalallista sanaa, joka hänet oli valittu kuulemaan.
38"Perhana. Oli tämä nyt sentään roimasti parempi ilmestys kuin Marialla aikoinaan", 37hän mietti huojentuneena.
______
*eräs paavi, ei silleen niinku THE paavi

Also, Hyökkäys Enkeli Gabriel, sellaisena kuin tässä uskonnollisessa dokumentissa esiintyy, ei millään muotoa liity erääseen Feder&Schwertin Engeliin, toivottavasti

Paluu menneisyyteen jne

Prickle-Prickle, Aftermath 47, 3177

Kävin muinaisia julkaisemattomia blogitekstejäni läpi. Sieltä löytyi kaikkea, kuten mietiskelyjä sen suhteen, että mistäköhän nämä ihmeen mustelmat on tulleet ja pitäisikö käydä lääkärillä. (Jotenkin sympaattista. Voisipa mennä taaksepäin ajassa sen verran että voisi taputtaa silloista itseäni päähän! Ai että.)
On a related note: tiedättekö kenellä on, ihan ilman lääkityksiä ekaa kertaa reiluun vuoteen, ihmiselle jopa virallisesti normaali määrä verihiutaleita? Ette koskaan arvaa! Okei, kaikilla teillä ehkä, mutta silleen, kenellä muulla?
No mutta sitten löysin myös settiä, jonka julkaisematta jättäminen kyllä harmittaa, mutta jota ei enää olisi kauheasti mieltä julkaista. Kuten liftausfiiliksiä Norjasta, kun juuri olin päässyt surffimajalle asti. Ja jotain hienoa selitystä siitä, että taannoisissa seurakuntavaaleissa ei vallinnut todellinen demokratia, koska jumalia, joiden kannattajia sai äänestää, oli kuitenkin vain yksi. Kai nyt sentään olisi hienoa järjestää muutaman vuoden välein ihan kirkon sisällä äänestys siitä, että voisiko palvottavaa entiteettiä vaihtaa?
Hirveää masentelua myös johonkin aikaan introversiosta ja aikaansaamattomuudesta ja sen sellaisesta. Sitten runoja, mutta harmillisen vähän, ja jos nyt ikivanhasta materiaalista puhutaan, myös Työnhakuterroristin keskeneräisiä edesottamuksia. Pitäisiköhän jatkaa sitä projektia. No en jatka kuitenkaan että turha haikailla. Ja kertomuksia vanhoista miiteistä.

Suoritin äskettäin visiitin Turkuun, kuten oli ollut suunnitelmissa jo hyvän aikaa, morjenstamaan sikäläisiä sekalaisia sankareita. Seurasi muun muassa maalaustaidetta. Epämääräistä jatkoa siis taidehistorian merkkiteokselle Nistin kylpyhetki, sama työpari Morgan & Minä kun tarttui jälleen siveltimiin, kumpikin lähtien taas työstämään omaa osuuttaan vastakkaisilta puolilta kangasta. Kuva siitä on täällä, eräänlaisena bonusmateriaalina näkyy kauniisti myös Morganin peittoa! Maalaushan on kuitenkin jopa peräti paljon hienompi kuin tuo aiempi, ehkä tietyllä tapaa myös, no, harmonisempi kokonaisuus. Vaikka siinä on äärimmäisen levoton diagonaalijako, mikä toki tekee siitä jo automaattisesti kaunihimman.
Maalaamisen lisäksihän tässä tapaamisessa myös munamoitiin suurella innolla milloin minnekin. Ilmaisun tarkempi merkityssisältö jääköön hämärän peittoon.

Puhalsin tänään paljon. Ilmapalloon. Ilmaa. Pallo on ehkä pari metriä ympärysmitaltaan, joten vaati tovin jos toisenkin aikaa saada se täyteen. Syy sille, että tämän pallon puhalsin, on varmaankin lähinnä se, että kaikki mikä ei mitenkään liity lopputyön tekemiseen on jotenkin mystisehkösti äärettömästi kiinnostavampaa kuin mikä tahansa, mikä liittyisi. Ratkaisu tähän murheelliseen ongelmaan onkin siinä, että laittaa kaiken vain yksinkertaisesti liittymään siihen lopputyöhön. Ja tämä ilmapallohan liittyy.

Moraalinen ongelma

Boomtime, Aftermath 40, 3177

Filosofiantunneilla ja vähän missä vain liehakkaissa yhteyksissä, joissa on tarkoitus panna ihmiset pohtimaan eettisiä pulmia, on lähes aina se yksi tietty tehtävä: lista eri ihmisistä jotka on laitettava järjestykseen sen mukaan, kenet heistä pelastaisi ensiksi elinsiirrolla/tulipalosta/lentokoneesta, jossa laskuvarjoja on liian vähän. Sen on tarkoitus kai saada miettimään ehkä ylipäänsä utilitarismin ja ihmisarvon monimutkaisuutta. Yleensä nämä ovat kuitenkin jossain määrin mielekkäästi omien arvojen yms. valossa korkeintaan lievin tunnontuskin ratkaistavia tehtäviä (suurin pulma taitaa olla, että ansaitseeko laskuvarjon jo toteutetuilla hyvillä teoillaan vai potentiaalisilla sellaisilla, ja tuota korostava ikäkysymys).

KYSYM PÄHÄN SIIS VAIN: MISSÄ ON HAASTE NOISTA TEHTÄ VISTÄ??!

Tein teille tässä uuden, josta toivottavasti on iloa pidemmäksi aikaa.
Tilanne: sairaala on, kyllä, syttynyt tuleen.

No niin. Olet itse kuukauden jonotuslistalla polvileikkaukseen vakavan, hengenvaarallisen polvikatarrin takia ja haet nyt uusintareseptiä kipulääkkeisiin. Odotushuone, johon olet jäänyt jumiin jokusen muun paikalle osuneen henkilön kanssa, täyttyy parhaillaan savusta, ja liekit lyövät käsidesillä vahingossa voidellun puuoven takaa läpi MINÄ HETKENÄ HYVÄNSÄ! Palokunta on jo tarttunut toimeen, mutta pystyy ikkunan kautta tikkaiden, köysien ja sapelien kanssa pelastamaan vain yhden ihmisen kerrallaan. Tähän kuluu osapuilleen vartti per henki, ja odottavien mahdollisuudet selviytyä pienenevät huimaa vauhtia (vartissa ehkä sen 8 prosenttiyksikköä, niin että ensimmäisellä on 100% mahdollisuus, seuraavalla 92%, sitten 84% jne). Ja savukin lisää jännitysmomenttia. Valitettavasti olet polvestasi huolimatta ainoa, joka pystyy liikkumaan huoneessa kävellen (olet 20 senttiä pitkä, muut joutuisivat savun takia ryömimään lattianrajassa tukehtumisen välttääkseen) ja palokunta pyytää sinua raahaamaan kerrassaan pienestä koostaan huolimatta supervahvoilla käsilläsi jengiä ikkunalle päin sitä mukaa kun ehdit. Ystävällisen ja rohkaisevan hoputtamisensa ja äärimmäiskiireellisen pelastustoimintansa lomassa he ehtivät pukea sinut tulenkestävään sukkaan jotta selviäisit itse, ja, koska edustavat palokunnan meediojaostoa, kertoa sinulle pelastusta odottavista yksilöistä seuraavaa:

1. Heljamanteri Myttinen, 15 vuotta. Toimii sairaalassa TET-apulaisena, mutta suuresti kunnianhimoisena persoonana on myös ikäänsä nähden mitä motivoitunein kemisti sekä biologi. Kiertelemättä turhia voimme sanoa suoraan, että näillä näkymin tulee Heljamanteri mahdollisen loppuelämänsä aikana kehittelemään monituisia hyödykkäitä asioita, joiden avulla meidän ja kanssaihmistemme elinikää sekä myöskin laatua voidaan huimasti edistää. Sekä itse väkerrellen että inspiroivana esimerkkinä toimien. Vinkkinä esim. kantasoluterapiassa tapahtuva läpimurto, jonka avulla on mahdollista vuonna 2022 parantaa useimmat leukemiatyypit täysin, viivästyy huomattavasti ilman Heljamanterin kirjoituspöydällä tällä hetkellä vielä hieman kesken olevia kehitelmiä. Heljamanterilla on tällä hetkellä hyvin vakava polvilumpiotuberkuloosi, joka vaatii kiireellistä leikkaushoitoa (vinkki: kiireellisempää kuin sinä). Hän on raudanluja kreationisti ja äänestää kristillisdemokraatteja. JOS KOSKAAN SAA SIIHEN TILAISUUDEN

2. Intero Koriantero, 49 vuotta. Oli tuomassa ilmapalloja sairaalan sairaille lapsille, mutta kipeän, jo leikkaushoitoa vaativan polviontelontulehduksensa takia joutui istahtamaan odotushuoneeseen kenties kohtalokkain seurauksin. Intero on toiminut vapaaehtoisena sairaalaklovnina (ei hullun pelottavana) vuosikaudet ja tekee muutoin töitä superhippi-maailmanpelastuskehitysmaakaupbaketjun alihankkijana. Elämänsisältönsä Intero saakin muiden auttamisesta, ja esimerkiksi perimänsä miljoonaomaisuuden hän jakoi kehitysmaiden taloutta edistämään pyrkiville avustusjärjestöille, lukuunottamatta niitä muutamaa euroa, joilla hän osti Reilun Kaupan kahvia. Intero muisti tänään, että hänen elokuvaohjaajaserkkunsa tietää salasanan hänen yksityiseksi tarkoitettuun blogiinsa. Jos Intero tänään menehtyy, blogin pohjalta ohjataan mitä todennäköisimmin menestyvä, suorastaan innoittava elokuva, joka varmastikin inspiroi vaikka sun ketä toimimaan elämänvalinnoissaan ainakin kutakuinkin samassa hengessä.

3. Tyvek Nenirippup, 5 vuotta. Viimeinen brutopialainen. Oli vaan mekastamassa jotain odotushuoneessa, emt

4. Unnios Metsölä, 26 vuotta. Innokas idealistipoliitikko (rkp) ja valtiotieteen opiskelija, joka odotti aikaa munuaiskivien hoitoon. Hänen poliittinen uransa ei ole ihan saanut tuulta siipiensä alle koska argumentointi sortuu usein pelkkään perustelemattomaan höttöön, mutta yritys on ainakin hyvä ja sydän oikeassa paikassa, ehkä pääkin siis joskus palaa kiertoradalta. Unnioksen lähipiiriin kuuluu leppoisa sotaveteraanikummi, joka tuskin selviää viikkoakaan ilman kummilapsensa huolenpitoa. Unnioksen kummi kertoo usein tarinoita sota-ajoista ja on palkittu viidelläkymmenelläseitsemällä Mannerheim-ristillä, -viivalla, -ympyrällä ja -mutkalla urhoollisuudestaan ja neuvokkaista, tässä tarkemmin erittelemättömistä toimistaan, joiden takia säästyi noin kahdenkymmenen sotilaan sekä useamman sadan vihollissiviilin henki. Sota-ajoista on kummilla myös jäljellä vaikea polvikaihi, johon hän on kuitenkin saamassa hoitoa tässä aivan lähipäivinä, jos Unnios pystyy hänet sairaalalle viemään.

5. Elysie Dipolidou, 67 vuotta. Avaruuskulttuuri-aktiivi ja satunnainen huimausaineiden väärinkäyttäjä, joka lähinnä eksyi tänne hauskoja, toki auttamattoman päänsisäisiä palluroita seuratessaan. Ei tunne tällä hetkellä juuri kipua eikä silleen välttämättä huomaisi kuoliaaksikärventymistään, mutta puhuu mielellään kielillä ja johtaa parhaillaan jännittävää parinkymmenen ihmisen uskonlahkoa. Lahko ei ole itsessään mikään kauhukultti, vaan leppoisa, useille ihmisille tukea ja turvaa tuova lämminhenkinen yhteisö. Juuri nyt lahkon jäsenet tosin joogaavat lukittuna väestönsuoja-saunaan, jonne vain Elysiellä on avain. Armoitettuna profeettana ja piripäänä Elysie on erityisen ylpeä homeopaattisestajaihanmistäsattuu-seerumistaan, jonka avulla lähes kaikki leikkaustakin vaativat polven kipu-, ongelma-, murhe- ja angstitilat, joihin sitä on tähän asti kokeiltu, ovat hellittäneet. Ja niitä oli aika paljon. Länsimainen lääketiede ei vaan kato tajuu.

7. Jenny, Jeanne, Jens ja Ossi Wöbb, 13 vuotta. Siamilaiset neloset, jolla on yhteiset jalat sekä superkehittyneet, vähänniinkuin hivemind-tapaan toisiinsa yhteydessä olevat aivot, mutta ymmärrettävästi paljon fysiologisia ongelmia arkipäiväisten askareiden suorittamisessa ja esimerkiksi nivelten (erityisesti polvien) ja lihasten kehityksessä. Olivat sairaalassa hakemassa reseptiä Jensin siitepölyallergioihin ja tutkituttamassa akuutin polvivaivan, joka onkin tarkoitus leikata viikon päästä. Nelikko on mukana NASAn avaruusohjelmahärpättimessä, jonka tarkoitus on aivan lähiaikoina lähettää avaruuden samoamattomia aavoja kohti sukupolvialus, jännysköj planeettoj etsimään ja silleen kaikkea hienointa puuhaamaan. Itse he eivät ole alukselle astumassa, mutta aluksen piirrokset ja yleiset insinöröinnit on nakitettu ratkaisevissa määrin heille. Myös transhumanismista suuresti innostuneet sisarukset ovat lainanneet erikois-päätään esimerkiksi Hedonistic Imperativelle ja tähtäävät nyt vakaasti kärsimyksen poistamiseen tyystin ihmisten keskuudesta, oli se nyt sitten enemmän tai vähemmän jees tavoite. Kokoomusnuoria jostain syystä (paitsi Ossi, Ossia ei politiikka kiinnosta). Näiden jälkeen et ehdi enää pelastaa ketään muuta, koska kätesi ymmärrettävästi väsyvät näin suuren yksittäisen taakan takia.

8. Se hillittömän ärsyttävä, omahyväinen apina yläasteeltasi. Hänen nykyisestä elämästään et tiedä kyllä oikein mitään. Kirkuu parhaillaan ihan julmetun lujaa ja häiritsee tätä kautta aktiivisesti niin palokunnan pelastustoimia kuin omaa keskittymiskykyäsi tärkeään tehtävääsi lietsomalla pakokauhua, epätoivoa ja lamauttavaa paniikkia niin, että kaikkien selviytymismahdollisuudet putoavat kahdeksan prosenttiyksikön sijasta aina kolmetoista varttia kohden. Ajatella!

9. Mielkuko Mukka, prätkäjengin johtaja, 40 vuotta. Jengin nimi on HURJAT LOHIKÄÄRMEEN SYÄJÄT ja tunnuksena VALTAVAN SUURI 666 VATSASSA. Ihan hirveää jengiähän ne on. Ei mitään järjen jättiläisiä, sitä paitsi tykkäävät riehua, juoda ja riehua lisää. No, tykkäisivät, mutta Mielkuko on kuitenkin raivoraitis pasifisti. Haluaa Guzenina-Richardsonin malliin laimentaa Suomesta oluen ja kaikkea. Hän pitää siis 5000-päisen porukkansa kurissa ja nuhteessa ja ties vaikka Herran pelossakin niin, ettei yhtäkään päiväkotia ole poltettu koko vuosikymmenen aikana, yhtään kaupunkia tuhoutunut jengin sisäisissä riidanpoikasissa eikä yhtään keskustan ehdokasta päässyt kansanedustajaksi poliisia murhattu päämajan tarkastuksissa. Siellä päämajassa on jopa kukkakuvioinen pöytäliina, ja mätsäävät verhot. Tosin tilanne ei välttämättä ole näin yksinkertainen, sillä Mielkuko, joka vieraili sairaalassa nimenomaan psykiatrisella osastolla, kantoi tuntia ennen palon syttymistä sairaalaan sisälle lavallisen sytytysnestettä, mikä nyt näin tarkemmin ajateltuna vaikuttaa aika hämärältä.

10. A.W. Yrjänä. Hei oikeesti.

11. Koiperi Keksi, 13 vuotta. Tämä nuori sankari on siitä hieno tapaus, että hänen ruumiinsa toimii kotina myös eräälle toiselle sielulle, nimittäin Veikko Huovisen sellaiselle. Koiperi on jo jonkin aikaa sitten huomannut, että hänen kirjalliset tuotoksensa tuntuvat saavan innoituksensa jostain aivan toisesta tajunnasta kuin hänen omastaan. On selvää, että tällä edesmenneellä kirjailijallamme olisi vielä paljon sanottavaa, nyt myös liittyen siihen paikkaan, jossa hän nykyisin enimmäkseen luuhaa, eli kuolleiden valtakuntaan. Mikä olisikaan parempi kanava ihmiskuntaa ikuisuuksia vaivanneisiin kysymyksiin vastaamiselle kuin muutama oiva opus Huovisen kynästä! Lisäksi Koiperi tekee jumalaisen maukasta punajuurisosekeittoa.

12. Sölvi Puuppu, 23. Intohimoinen poikkitaiteilija, joka nyt ei ole muuten millään tavalla kiva ihminen edes, mutta uudistaapahan ajan kuluksi aivan näinä päivinä sekä näyttämö-, kirjallisuus-, ja kuvataiteen että musiikin sellaisilla keinoilla, että niitä ei voi yksikään meediopalomies edes kuvitella, saati sitten sinä. Renessanssisankareitten ansiot taiteen saralla on kuule pieniä käpylehmäaskartelurinkejä tämän rinnalla. Ne on sellaisia nämä taide-elämykset, joita Sölvi suunnittelee, että kyynisinkin kriitikko arvelee taivaitten avautuneen sylkemään mannaa, hunajaa, sulaa suklaata, vaniljakastiketta, siirappia, pehmistä ja savulohivoileipiä kuolevaisten ylle. Siinä unohtuu ainakin toviksi uskonnot ja sodankäynnit ja mitä näitä pieniä ihmiskunnan toisilleen aiheuttamia riesoja nyt olikaan, kun kyynelsilmin ja kädet käsissä katsellaan tätä ihmeellisen estetiikan ymstms loistoa ja sen jälkeen mennään koko maailman väestön voimin vertauskuvalliselle teekupposelle. Mutta koska Sölvi on kenkkumainen ihminen, on juttu niin, ettei sinulla ole itselläsi valitettavasti juuri mahdollisuutta selvitä tästä pelastusoperaatiosta, vaikka hänet saattaisit saadakin turvaan - tämä ystävämme on nimittäin, sen lisäksi että tosiaan on kenkkumainen, suihkuttanut itsensä täyteen hajuvettä, joka sisältää juuri sitä yhtä allergeenia joka sinulta uhkaa viedä hengen, jos sitä erehdyt vartinkin verran lähietäisyydeltä koskettamaan! Voi kurjuus.

---

No niin. Siinä ne ehkä oli. Tekisi mieli kyllä muutama lisää keksiä, mutta ehkä nyt ei kuitenkaan. Teen joskus improved-version, jossa on vaikka se sata pelastettavaa ja jotain. Ja sit piirrän kaikista kuvat MS Paintilla. Mutta en nyt. Nyt on kirjoitettava NaNo loppuun.

Pakollista yo-puintia & sälää

Sweetmorn, Bureaucracy 72, 3177

Englanti lähtiessä L, ruotsi pari-pistettä-vielä-ihan-melkein-L-mutta-sittenkin-vielä-E. Kuinka voikin ärsyttää niin paljon enemmän tuo kuin se, että olisi ihan reilusti rajan alapuolella, eikä tarvitsisi miettiä, että olisko nyt kuitenkin voinut istua vartin pidempään viilaamassa. Mutta no, katsoo nyt jaksaisiko keväällä korottamaan lähteä. Eipä tuolla nyt oikeasti juuri merkitystä ole.
Fysiikka sen sijaan on kovin ailahtelevaisista pisterajoista riippuen todennäköisimmin vain M, ehkä E, mutta ei varmaan kun koe oli kuitenkin aika lässy. Onhan se nyt siinä sitten aika ruma, mutta toisaalta voin puolustautua sillä, että kolme kurssia kahdeksasta oli kokonaan käymättä. Korottaminenkaan ei käy, koska samana päivänä on biolologia, eikä innosta pööpöillä ylimääräistä puolta vuotta enää täällä. Kai. Ei nyt sinänsä mitään vikaa ole Savonlinnassakaan, mutta kun sitä on jo orientoitunut lähtemään ja uuteen asuntoonkin sitten pitäisi taas hetkiseksi muuttaa.
Ei, voisin kirjoittaa lisäksi kemian sen fysiikan korottamisen sijaan. Jossain määrin kiinnostaa nimittäin eräänlaisena b-suunnitelmana, mikäli ei akvaattisista tieteistä jostain syystä tulisi mitään, molekyylibiotieteet ja biotekniikka.

Tosiasiassa olen viime kuukausina ollut lähinnä astrobiologiasuuntautunut. Pitkään aikaan en ole ollut mistään niin kiinnostunut, ja internetissähän on kuitenkin, hm, suhteellisen paljon asioita. Tässä vain loikin blogista toiseen ja pällistelen ionisoivaa säteilyä syöviä sieniä. Oikeastaan sen verran inspiroiva tieteenala, että olisin melkeinpä asettamassa sen samalle viivalle meribiologian, tuon (iän)ikuisen rakkauteni kohteen kanssa.

(Jokainen on toivottavasti tehnyt jo tarvittavat päätelmät sen suhteen, olenko Taikkarin jälkeenkään jatkamassa taidealalle.)

Sitten joo. Perhana. Olen alkanut kirjoittaa taas periaatteessa myös proosa-runous-akselilla. No alkanut ja alkanut. Lähinnä hinku on taas olemassa sellaiseen toimintaan, ja paperille nyt tämän seurauksena eksyy melkein vahingossa kaikenlaista josta nyt kuitenkin ehkä 20% olisi ihan kehityskelpoista. Myös löysin ihan sattumalta porukan joka ehkä mahdollisesti saattaisi innostua jonkun palautteellisen kirjoituspiirin kyhäämisestä. Ehkä jopa NaNoWriMosta, jonka itse ajattelin taas tänä vuonna kohdata, pelottomasti kuin marsu.
Tämähän tietysti sattui kuitenkin hyvään saumaan sikäli, että tarvitsen lopputyötäni varten, höm, romaanin. Onneksi lähinnä yksittäisten osien siitä tarvitsee olla julkaisukelpoista settiä. Kuorrutan sillä nimittäin lähinnä patsaan jonka teen Meeristä, teipistä ja elmukelmusta.

Muumi-moment

Pungenday, Bureaucracy 9, 3177

Hilloa. Keittelin mustikoista ja sotkin mausteita sekaan, sellaisia joista tuli oikeastaan perusteellisen jouluinen fiilis. Hirmuisen makeaa, mutta niin kai hillojen kuuluukin olla, ja varsin maukasta.
Mutta elin aiemmin vahvasti käsityksessä, että hilloja keittelevät omatoimisesti lähinnä muumit ja muut sillä tapaa romanttisen vanhanaikaiset, höpsöhköt anarkistipehmo-satupeikkoset. Ei minulla ole edes hillokellaria, eikä varsinkaan sellaisia somia pieniä lasipurnukoita, joissa on kangastilkku päällä ja kyljessä sirolla kaunokirjoituksella Mustikka 2011 ja joilla sen kellarin hyllyt voisi täyttää. Mutta nyt olen kuitenkin DIY ja punk, yhteiskunnan asettamien hillonormien ja riistokapitalististenymstmshillobrändien ulkopuolella. I ain't part of no system, yo.
Sitä paitsi keräsin mustikat itse, koska aikeissani on ryhtyä eräjormaksi. Ainakin ensi kesänä sit. Hitto, ollapa Nuuskamuikkusen ja Muumimamman välimuoto - maailmassa ei olisi mitään, mistä en selviäisi!

Takana on myös suhteellisen onnistuneesti rölläilty lutkamarssi, joka riemastutti vähintään minua ja yleisön repeilevistä naamoista päätellen myös jonkinlaista määrää kanssakansalaisiamme. Pokka oli pettää vain siinä yhdessä kohtaa, kun satuin kuulemaan jonkun jannun aidosti, täydestä sydämestään ja hyvin painokkaasti ihmettelevän ystävilleen: "Eii... Siis mitä vittua nuo zombit duunaa?".
Oli siellä huvittuneenhämmentyneen massan joukossa kyllä muutamia vähän loukkaantuneenkin oloisia katseita, minkä kyllä toisaalta ymmärrän - aihe on sinänsä arka, eikä vitsiäkään tajua jos ei ole sattunut koskaan kuulemaan zombiewalkeista. Mutta kiusaus oli liian suuri, kun taannoisessa Risingin nuuksiomiitissä kerran tuli puheeksi että tällainen tempaus voisi olla hupaisa.
Joo. Marssin jälkeen eksyinkin sitten jälleen Helsingin Pakanaverkon iltamaan, jossa taas toki kesti jonkin aikaa ennen kuin pääsin kunnolla osallistumaan tähän mystiseen sosiaaliseksi kanssakäymiseksi kutsuttuun toimintaan. Olenhan aika uivelo ihmisiin tutustumisessa, ja vaikka useimmat ihmisistä ovatkin jo periaatteessa tuttuja, ei juttua kyllä yleensä lähde ihan niin helposti syntymään kuin vaikka nyt (nykyisin niin kovin harvinaisissa ; _ ;) Risingin miiteissä. Sisäpiirit ja sillai, etenkin kun asuu kaukana eikä tapaa kyseisiä ihmilöitä kovinkaan usein, eikä toisaalta ole ollut jäsenkään erityisen pitkään. Hetki, enhän minä ole vieläkään jäsen. Koska joku muinainen ja kadonnut (?) jäsensihteeri hukkasi vaivalla väännetyn hakemusperustelulappuseni. Tai jos ei hukannut, niin ainakin epäonnistui sen hyväksymisessä, koska on sentään kadonnut, ehk, tai lusmu vain.
No joka tapauksessa lopulta pelailin Dalmutia vaikka se on vastoin lautapeliperiaatteitani (1. Ei Dalmutia 2. Ei pelejä joissa voi olla silitysrauta tai kenkä), voitin sosiaalisen urpouteni ja jäin Helsinkiin kuitenkin toiseksikin yöksi, koska muut diskordia-nistit olivat menossa Linnanmäelle ja koska se oli sentäs kuulemma diskoleiri ni jee. Oli kiwaa. Hienoja ihmisiä. ^^ Kohta sitäpaitsi syysleiri omnomnom.

Olen myöskin alkanut lukemaan taas aika kohtuullisia määriä. Viimeksi luin kirjoja kunnolla, muutamaa satunnaista yksilöä lukuunottamatta, varmaan vuosia sitten. Nyt luen kyllä kaiken ruotsiksi koska halvempia kirjoja ja etenkinkun kohta kirjoitukset. Olin unohtanut ihan millaista on kunnolla uppoutua johonkin noin. Plus lisäksi instant tekemistä kaikkialla! Woaaahhhhhh.

Ei minulla oikeastaan taas mitään asiaa ollut, kunhan välttelin tässä tekemättömiä töitä.

Banaani, tuo hedelmien kärsimysnäytelmä

Pungenday, Confusion 47, 3177

Olen oppinut paljon asioita viime aikoina. Suurin osa niistä liittyy toki ruotsin kieleen, joten se ei ehkä sinänsä ole oppimista, ainoastaan mieleenpalauttelua. Vähän epäilyttää oliko sittenkään parasta harkintaa päättää kirjoittaa sekin pitkänä, kun en järin ole esimerkiksi nyt lukiossa koko kieltä edes opiskellut lukuunottamatta paria koetta jotka kävin tekemässä, mutta olisihan muunlainen ratkaisu ollut kertakaikkiaan nössö.
Asia, jonka sen sijaan ihan kunnolla ja peräti kantapään kautta opin, oli se, että banaanipizza kuulostaa huomattavasti, merkittävästi paremmalta valinnalta kuin mitä se todellisuudessa on. Kyllä, tässä on otettu huomioon, ettei se myöskään edes kuulosta juuri muulta kuin erittäin kehnolta valinnalta. Innostuin siitä, että saattaisin pystyä syömään banaania kypsennettynä allergiasta huolimatta, mutta unohdin, ettei minulla ollut mitään syytä lainkaan haluta syödä tätä hedelmistä pöljintä. Sitten koko saatanan pizza maistui pelkästään banaaniliiskalle. Siinä oli ananasta ja curryakin, mutta sitä ei edes huomannut.

Niin. Saatana.
Syön pelkkää cashewpähkinää tästä eteenpäin. Tuo pähkinöistä hienoin, joka ei ole pähkinä ja jota tästä syystä voin syödä! Menisi varmaan kilo päivässä sitä.

Itse larppi ei ollut kauhean mieltäylentävä kokemus tällä kertaa, lähinnä koska perjantaina sattui suunnattomasti off-draamaa ja muutenkaan en ollut tässä taas kauhean jaksavainen sosiaalisen toiminnan suhteen. Viisi päivää on minulle nykyisin entistäkin tuskallisempi aika ihmisseurassa, etenkin jos porukassa on vähänkin ja varsinkin vähän enemmän hajottavia pällejä, ja vaikka metsää pelialueellakin sinänsä riittääkin, lurkkii joka kiven takana kuitenkin aina, aina, aina joku koukkunokkagoblini tai haltia jolla on niin kovin asiaa nyt maailmanpelastuksesta ja sitten pitäisi jaksaa vielä larppaillakin. Tai ehken vain jaksanut etsiä yksinnökötyspaikkaa tarpeeksi kaukaa. Tuolla samalla porukalla en joka tapauksessa enää pelaa, vaikka enimmäkseen toki ovatkin jees ihmisiä, joten muutenkin paperinohuen ja tylsän tasankohaltiahahmoni voin riemumielin rypistää ja nakata roskakoriin.
Ensi vuonna lienen tosiaan peikko, hyvin sisäänpäinkääntynyt sellainen, jos nyt ylipäänsä lähden.

Hehkeä joskin ennalta-arvaamaton matkaseurani Puolaan feidasi. Olen vähän kahden vaiheilla sen suhteen, että lähdenkö nyt itsekseni Castle Partyyn vai olisiko tilanne nyt enemmänkin se, että

THIS 

MEANS 

SURF

!!!!11!!1

Vähän tavallaan houkuttelisi palata Unstadiin, toisaalta taas ei, koska Portugalissa oli kieltämättä äärettömän paljon mukavampaa. Villi kortti olisi tietysti Irlanti, jossa en ole edes käynyt. Ei vaikuta aivan kohtuuttoman hintaisilta kurssit jos pari viikkoa tällä kertaa vaikka Ropeconin jälkeen käyttäisi, ja loppukesästä syksyyn olisi parhaat aallokotkin siellä ja sillai. Lennot on tässä vaiheessa aika kalliita kyllä jo, ja muutenkin menisi mieluummin jonnekin minne pääsee liftaten taikka raiteita vähän kätevämmin.
Jos, sekä imaginääriset että mahdolliset todelliset lukijani, olette siis menossa jonnekin tekemään jotain jännää ja kaipaatte jostain ihmeellisestä syystä seuraa, saa toki vinkata, myös vaikka tämä jännyys tapahtuisi Parikkalan kirkonkylällä.*

Ja niistä asioista, joita olen oppinut: cashewpähkinöitä ilmeisestikin kuorrutetaan toisinaan maapähkinäöljyllä. Go figure.

 ____________
*Varaan tässä tapauksessa kuitenkin oikeuden lievästi skeptiseen suhtautumiseen jännyys-sanan käytön oikeellisuudesta

Tietäkää:

Pungenday, Confusion 37, 3177

1. Arcturus comebackaa syksyllä saman kämäisen pikkufestarin lavoilla joilla myöskin Tristania, joka toki enää ei ole mitenkään erikoisen laadukas orkesteri mutta jonka nostalgia-arvon takia mieluusti yhä näkisin, pärisee muuten vain.
Lyönpä vetoa, että olen aivan ehdottomasti joko paikalla tai sitten kotonani dataamassa.

2. Supernaiivi osoittautui suhteellisen kehnoksi teokseksi. Olisin odottanut parempaa konseptin ja vaihtelevista lähteistä lukemieni hehkutusten perusteella önnönnöö.

3. Huomenna karavaanimme jälkijättöisin osa lähtee jälleen taivaltamaan kohti Ruotsia sekä Ödesväv-kampanjan viidettä(kö jo muka?) osaa. Tänä vuonna korvamme eivät välttämättä ole edes metsän rumimmat, minkä lisäksi myös keksejä on kenties huomattavasti enemmän kuin muilla haltiaklaaneilla.
Larpin jälkeen käväisen pikaisesti verikokeissa Suomessa ja sitten jatkan, mikäli verihiutaleet sen suovat, matkaa kohti Puolaa jossa reilu viikko varmaankin vierähtää. Tähtäimessä on siis pääasiassa Castle Party, eli erään viehtymykseni kohteena muinoin toimineen alakulttuurin, jonka esteettisiä piirteitä minulla on edelleen taipumus ihannoida ja joita yhä toteutan aina silloin tällöin tekosyyn jostain keksiessäni, ilmentymä.
Väliin mahtuisi periaatteessa myös Ilosaarirock kun sinne joku ainakin jossain välissä olisi kaipaillut seuraa, mutta ei ole siellä bändejä jotka innostaisivat. ; __ ; Goottimökä riittänee siis kesän festaroinniksi.

4. Kävelin tänään metsäpolkua aikeenani uimaroida eräässä lammessa ja huomasin, että polunvarsilla tökötti tikkareita ihan joka paikassa, teipillä oksissa roikkuen ja mättäisiin sievästi tökittyinä. Toivon, että kyse oli jostain arveluttavammasta kuin jonkun lapsen synttäriohjelmanumerosta tms., mutta en nyt tiedä.

5. Ojensin tässä äskettäin poliisille kasan matoja ja sellaisia siirannäköisiä otuksia, eli syvältä lehtien seasta töissä löytämäni lompakon. Hän ei ilmeisesti ottanut todesta, kun totesin sen olevan "vähän etanainen", naureskeli vain, joten nyt en voi olla miettimättä miten mukavalta on tuntunut tutkia sisältöä kun siellä tosiaan oli ainakin se yksi etana setelitaskussa. Vaihtoehtoisesti etana välttyi sillä erää tutkimisilta ja viipottaa nyt jossain löytötavaravarastossa aivan onnettomana.
Lompakon lähettyviltä löysin myös ovelan viunakätkön kivenkolosta. Aika sankari saa olla, että keksii jostain suunnattoman innostuksen tulla ryypiskelemään Metsähallituksen toimiston pihoille. En uskaltanut haravoida kovin paljoa sen jälkeen sieltäpäin, koska seuraavaksi olisin epäilemättä törmännyt myös kaiken tämän irtaimiston omistajan yhä olemassaoleviin kappaleisiin.

6. Ajokortti. Minulla. We're toast.

7. Behold... the Arctopus. Niin helvetin tyhmä bändi. ಠ_ಠ

Saatanan progekakarat taas. Hei, minulla on kaksitoistakielinen kitara ja mitä tämä nyt? Jaan kuitenkin kanssanne tämän ihmeen, kun kerran itsekin kikattelin tapaukselle jopa useita katselukertoja. No ainakin tuolle yhdelle jannulle, joka jää lavan vasemmalle puolelle nököttämään ja läpyttää välillä käsillään tahtia ja/tai fiilistelee suorastaan stoalaiseen henkeen. Hyvä meininki hei.

(No oikeesti, vaikka tykkään dissata, niin toi on ihan jees bändi, sillä tapaa kuin nyt "ehe tehäänpä kasa hurjan uniikkia pörinää jota kukaan ei tajua ehe ollaanpa täten siis taitavia ja nokkeloita" -lähtökohdista ponnistava audiomasturbaatiokokoonpano nyt voi olla.)

"Blu blu :3"

Bubbling under: "Kuin kalat vedessä", "Uhka syvyyksistä", "Vesimies ja kalat" sekä "Ihan syvältä".

Prickle-Prickle, Confusion 3, 3177

Näin lähti käyntiin hartaasti odotettu toimittajanurani. En kerro mihin lehteen kirjoitan, mutta se ei (valitettavasti) ainakaan (toistaiseksi) ole esimerkiksi Rolling Stone. Tästä johtuen odotan suuremmalla huolella kuin innolla sitä ensimmäistä iltamyöhää, kun lähestyvän deadlinen ja täydellisen ideatyhjiön murhakombon myötä ajaudun kysymään itseltäni sillä hetkellä epäilemättä täysin perustellulta tuntuvan kysymyksen Mitä Hunter tekisi? ja loppu on, no, luettavissa lehtien sivuilta. Eh heh.
Toistaiseksi siis gonzoilen lähinnä nuorten sivuilla. En siis gonzoile, kirjoitan vain. Ajattelin näin ensivaikutelman turvaamiseksi panostaa ensimmäiseen pääjuttuuni oikein huolellisesti ja palauttaa sen hyvin ennen deadlinea (koska mitä, tämän jotenkin pitäisi peittää alleen todellinen, uskomattomaan lusmuiluun taipuvaisa luonteeni). Vastoin kaikkia odotuksia tässä myös onnistuin, ehkä ainakin jotakuinkin. Osansa oli tietysti hillittömän tympeällä matikankurssilla, jonka kokeeseen valmistautumista pystyin näin ovelaisasti viivyttämään ikään kuin sillä periaatteella, että kun nyt kuitenkin jotain rakentavaa teen, niin ehkäpä voinkin hioa tätä ingressiä vielä hitusen ja sitten huomenna vaikka kunnolla uppoutua matemagiikan ihmeellismaailmaan. Täytyy kyllä myös myöntää, että homma on ilman ulkoisia pakotteitakin vallan kiinnostavaa, varsinkin kun aiheenkin suhteen on pitkälti vapaat kädet. Olisipa aina aikaa tehdä oikeasti hyviä juttuja, jne.

Niin. Jutunhan tein siis parista laitesukelluksen peruskurssia suorittavasta koulukaverista, joilla tänä viikonloppuna oli ensimmäinen avovesiosuus Punkaharjulla. (Blogitekstin otsikko ja -ehdotelmat ovat siis satunnaisten tuttavien, joiden kanssa eilenjatänään kommunikoin, ideoita lehtiotsikoksi, jota en itse kuollaksenikaan ollut keksiä. Siitähän tulikin sitten niinkin lattea kuin "Järviluonto pintaa syvemmältä", enhän halunnut mokata heti liian räikeällä kielenkäytöllä. [Halpamainen sanaleikki, tiedän. Mutta latte on niin veikeä sana!])
Oli kiwaa. Tuuli kyllä aivan uskomattoman kylmästi kun odottelin laiturilla muutaman tunnin, että saisivat kaikki sukellellettua. Niin kuin nyt toukokuussa mitään takkia käyttäisi kukaan. Eilisen nyhjäilin koneella ja sainkin näin ¡useita päiviä etuajassa! haastatteluista kasaan järkeväisän kokonaisuuden. Nyt olen hyvin tyytyväinen pieni lusmu. Vaikka henkilö, jolle palautin jutun, ei ilmeisesti ollut töissä tänäänkään.
No olisin, jos se matikankurssikin olisi edes jossain määrin ihmispään hahmotettavissa. (Onneksi sentään esmes fysiikan sähkökurssin kirja ei yliarvioi lukijoitaan: "Oppilastyön tuloksista voidaan päätellä, että hehkulampun jännitehäviön ja lampun läpi kulkevan sähkövirran tulo on sitä suurempi, mitä suurempi on jännitehäviö ja lampun läpi kulkeva sähkövirta. Lisäksi havaitaan, että jännitehäviön ja sähkövirran tulo riippuu jännitehäviön ja sähkövirran suuruuksista.")

154k/μl

Setting Orange, Discord 67, 3177

No mutta. Tajusin, kuinka murheellisen johtopäätöksen voisi satunnainen tänne-eksyilijä vetää blogissani vallinneesta puolivuotisesta hiljaisuudesta edellisten, jo itsessään PAHAENTEISTEN JA HUOLESTUTTAVIEN merkintöjen jälkeen. Seuraa siis päivitystä tilanteeseen, joka viime aikoina on pysynyt jossain määrin hämäränä mitä suurimmalle osalle internetin käyttäjäkunnasta, osittain myös siksi että suurin osa internetin käyttäjäkunnasta on jotain kiinalaisia tjsp.

Lakkaan ihan kohta kyllä kertomasta terveydentilastani. Koettakaa ymmärtää vielä hetki - kyseessä on vähän niin kuin inttijutut: kun kaikki elämän osa-alueet on kuitenkin muutaman kuukauden pyörineet lähinnä saman paskan ympärillä, ei sitä loppujen lopuksi kauheasti muusta edes keksi jutunjuurta, arvostivat vuodatuksen kohteena toimivat entiteetit tätä tai eivät. Onneksenne elelin enimmän osan noista kuukausista varsin perusteellista hiljaiseloa (voisi olla hubaisaa lukea nyt jälkeenpäin mitä kaikkea pahimmissa kortisonipäissäni olisinkaan sepustanut!), mutta nyt kun juttu alkaa tältä erää olla ns. ohi, voisi olla paikallaan raapustaa todistus jonnekin ikään kuin kokemuksen paketoimiseksi.

Mihinkäs siis jäinkään. Niin, tähystykseen pääsin viimein joskus joulun jälkeen kun mahakipuilut eivät olleet loppua. Kamera oli oikein maukas: elegantti, kuivan täyteläinen sekä aavistuksen hedelmäinen, jopa helmeilevä - jälkimaussa erottui tammitynnyrissä kypsytyksen jättämä vieno aromi. Oksensin viisituhattakaksisataamiljoonaa litraa vihreitä sappinesteitä YEAAAAAHHHHHHHHHHHH
Mitään järisyttävän epäilyttävää ei löytynyt siis ja muutaman viikon päästä kivutkin loppuivat kun annosta pienennettiin, mistä helpottuneena aloinkin luonnollisesti varailla lentolippuja Portugaliin siltä varalta että verihiutaleetkin vaikka pysyisivät jossain inhimillisissä lukemissa ja voisin taas vähäsen riehua. Kyllähän ne muutaman takapakin jälkeen pysyivät, joten päästäisloma meni surffaillessa iloisesti Penichen leppoisia beachbreakeja IHAN VAIN KOSKA PYSTYIN ahihih. (Näin skippasin muistelmissani sujuvasti koko kevättalven, joka olikin enimmäkseen aika mölsää hajoilua ja vähittäistä toipumista kortisonin tuskista. Villi tunne, kun tajuaa että parinkymmenen minuutin kävely kaubamajaan ja takaisin on kuin Himalajalle kapuaminen lyijyräpylöissä joihin on sidottu valurautaisia lettupannuja. Aloitin sitten tosiaan jossain määrin säännöllisen uimaroinnin.)

Eilen hematologi siis soitti ja ilmoitti, että lääkitys voidaan nyt tyystin lopettaa. Olotila on kyllä ollut siis ihan normaalihko jo pidemmän aikaa, koska annos on ollut varsin pieni, mutta silti eilen koitti aika voittajafiilis. Järjestin siis välittömästi armottomat bileet, joihin rakennutin marmorisen barokkikartanon sekä tusinoittain viinaa, suklaata ja juustoa pulppuavia suihkulähteitä. Obama tais käydä pitämässä jnkn puheen kans.

Mitä tästä kaikesta nyt siis jäi ikään kuin käteen?
Himmeä ahdistus mustelmista ainakin, ja huomattavat antipatiat kaikkea pään lähellä tapahtuvaa äkillistä liikettä kohtaan. Pienet ajatuskatkokset ja häiriöt järjenjuoksussa ehkä myös. Tuntuu etten saa esimerkiksi esseistä yhtä kirkkaita kuin ennen kortisonikuuria. Sikäli kun ne nyt toisaalta erityisen kirkkaita olivat ennenkään.
Fyysinen kunto ja ylipäänsä jaksaminen ovat myös vähän niin ja näin tietysti yhä. Paino on pudonnut syksystä kymmenisen kiloa, varmaan enimmäkseen lihasten osalta. Minähän olin aiemmin, köh, vähintään Xenan tasolla verrattomassa atleettisuudessani, mutta nyt esmes surffilaudan raahaaminen oli kyllä huomattavasti uuvuttavampaa kuin taannoin Norjassa.
Uinnin myötä olo on sentään kuitenkin energistynyt maagisesti, ja muutenkin auttaa kun muistaa vain touhuta koko ajan jotain - vanhan romaanin työstämistä eteenpäin, basilikojen kasvatusta ikkunalaudalla, pikainen kyldyyri-visiitti Tallinnaan, le taideprojektei.
Ja uuden surffireissun suunnittelua. Ihan rokkenroll tajuta, että se voi olla ihan mahdollinen harrastus kaikesta huolimatta - onpahan jotain konkreettista odottamista sitten, kun joskus joutuu kuitenkin taas nyhjäämään jossain sairaalavuoteessa remissiosta haikaillen. Kesällä varmaan kuitenkin ensin Euroopan raiteille ja Puolaan pööpöilemään.

Nyt, kaikki kuorossa jälleen vanha viidakon sananlasku: elämys se on paskakin elämys.