"Blu blu :3"

Bubbling under: "Kuin kalat vedessä", "Uhka syvyyksistä", "Vesimies ja kalat" sekä "Ihan syvältä".

Prickle-Prickle, Confusion 3, 3177

Näin lähti käyntiin hartaasti odotettu toimittajanurani. En kerro mihin lehteen kirjoitan, mutta se ei (valitettavasti) ainakaan (toistaiseksi) ole esimerkiksi Rolling Stone. Tästä johtuen odotan suuremmalla huolella kuin innolla sitä ensimmäistä iltamyöhää, kun lähestyvän deadlinen ja täydellisen ideatyhjiön murhakombon myötä ajaudun kysymään itseltäni sillä hetkellä epäilemättä täysin perustellulta tuntuvan kysymyksen Mitä Hunter tekisi? ja loppu on, no, luettavissa lehtien sivuilta. Eh heh.
Toistaiseksi siis gonzoilen lähinnä nuorten sivuilla. En siis gonzoile, kirjoitan vain. Ajattelin näin ensivaikutelman turvaamiseksi panostaa ensimmäiseen pääjuttuuni oikein huolellisesti ja palauttaa sen hyvin ennen deadlinea (koska mitä, tämän jotenkin pitäisi peittää alleen todellinen, uskomattomaan lusmuiluun taipuvaisa luonteeni). Vastoin kaikkia odotuksia tässä myös onnistuin, ehkä ainakin jotakuinkin. Osansa oli tietysti hillittömän tympeällä matikankurssilla, jonka kokeeseen valmistautumista pystyin näin ovelaisasti viivyttämään ikään kuin sillä periaatteella, että kun nyt kuitenkin jotain rakentavaa teen, niin ehkäpä voinkin hioa tätä ingressiä vielä hitusen ja sitten huomenna vaikka kunnolla uppoutua matemagiikan ihmeellismaailmaan. Täytyy kyllä myös myöntää, että homma on ilman ulkoisia pakotteitakin vallan kiinnostavaa, varsinkin kun aiheenkin suhteen on pitkälti vapaat kädet. Olisipa aina aikaa tehdä oikeasti hyviä juttuja, jne.

Niin. Jutunhan tein siis parista laitesukelluksen peruskurssia suorittavasta koulukaverista, joilla tänä viikonloppuna oli ensimmäinen avovesiosuus Punkaharjulla. (Blogitekstin otsikko ja -ehdotelmat ovat siis satunnaisten tuttavien, joiden kanssa eilenjatänään kommunikoin, ideoita lehtiotsikoksi, jota en itse kuollaksenikaan ollut keksiä. Siitähän tulikin sitten niinkin lattea kuin "Järviluonto pintaa syvemmältä", enhän halunnut mokata heti liian räikeällä kielenkäytöllä. [Halpamainen sanaleikki, tiedän. Mutta latte on niin veikeä sana!])
Oli kiwaa. Tuuli kyllä aivan uskomattoman kylmästi kun odottelin laiturilla muutaman tunnin, että saisivat kaikki sukellellettua. Niin kuin nyt toukokuussa mitään takkia käyttäisi kukaan. Eilisen nyhjäilin koneella ja sainkin näin ¡useita päiviä etuajassa! haastatteluista kasaan järkeväisän kokonaisuuden. Nyt olen hyvin tyytyväinen pieni lusmu. Vaikka henkilö, jolle palautin jutun, ei ilmeisesti ollut töissä tänäänkään.
No olisin, jos se matikankurssikin olisi edes jossain määrin ihmispään hahmotettavissa. (Onneksi sentään esmes fysiikan sähkökurssin kirja ei yliarvioi lukijoitaan: "Oppilastyön tuloksista voidaan päätellä, että hehkulampun jännitehäviön ja lampun läpi kulkevan sähkövirran tulo on sitä suurempi, mitä suurempi on jännitehäviö ja lampun läpi kulkeva sähkövirta. Lisäksi havaitaan, että jännitehäviön ja sähkövirran tulo riippuu jännitehäviön ja sähkövirran suuruuksista.")

154k/μl

Setting Orange, Discord 67, 3177

No mutta. Tajusin, kuinka murheellisen johtopäätöksen voisi satunnainen tänne-eksyilijä vetää blogissani vallinneesta puolivuotisesta hiljaisuudesta edellisten, jo itsessään PAHAENTEISTEN JA HUOLESTUTTAVIEN merkintöjen jälkeen. Seuraa siis päivitystä tilanteeseen, joka viime aikoina on pysynyt jossain määrin hämäränä mitä suurimmalle osalle internetin käyttäjäkunnasta, osittain myös siksi että suurin osa internetin käyttäjäkunnasta on jotain kiinalaisia tjsp.

Lakkaan ihan kohta kyllä kertomasta terveydentilastani. Koettakaa ymmärtää vielä hetki - kyseessä on vähän niin kuin inttijutut: kun kaikki elämän osa-alueet on kuitenkin muutaman kuukauden pyörineet lähinnä saman paskan ympärillä, ei sitä loppujen lopuksi kauheasti muusta edes keksi jutunjuurta, arvostivat vuodatuksen kohteena toimivat entiteetit tätä tai eivät. Onneksenne elelin enimmän osan noista kuukausista varsin perusteellista hiljaiseloa (voisi olla hubaisaa lukea nyt jälkeenpäin mitä kaikkea pahimmissa kortisonipäissäni olisinkaan sepustanut!), mutta nyt kun juttu alkaa tältä erää olla ns. ohi, voisi olla paikallaan raapustaa todistus jonnekin ikään kuin kokemuksen paketoimiseksi.

Mihinkäs siis jäinkään. Niin, tähystykseen pääsin viimein joskus joulun jälkeen kun mahakipuilut eivät olleet loppua. Kamera oli oikein maukas: elegantti, kuivan täyteläinen sekä aavistuksen hedelmäinen, jopa helmeilevä - jälkimaussa erottui tammitynnyrissä kypsytyksen jättämä vieno aromi. Oksensin viisituhattakaksisataamiljoonaa litraa vihreitä sappinesteitä YEAAAAAHHHHHHHHHHHH
Mitään järisyttävän epäilyttävää ei löytynyt siis ja muutaman viikon päästä kivutkin loppuivat kun annosta pienennettiin, mistä helpottuneena aloinkin luonnollisesti varailla lentolippuja Portugaliin siltä varalta että verihiutaleetkin vaikka pysyisivät jossain inhimillisissä lukemissa ja voisin taas vähäsen riehua. Kyllähän ne muutaman takapakin jälkeen pysyivät, joten päästäisloma meni surffaillessa iloisesti Penichen leppoisia beachbreakeja IHAN VAIN KOSKA PYSTYIN ahihih. (Näin skippasin muistelmissani sujuvasti koko kevättalven, joka olikin enimmäkseen aika mölsää hajoilua ja vähittäistä toipumista kortisonin tuskista. Villi tunne, kun tajuaa että parinkymmenen minuutin kävely kaubamajaan ja takaisin on kuin Himalajalle kapuaminen lyijyräpylöissä joihin on sidottu valurautaisia lettupannuja. Aloitin sitten tosiaan jossain määrin säännöllisen uimaroinnin.)

Eilen hematologi siis soitti ja ilmoitti, että lääkitys voidaan nyt tyystin lopettaa. Olotila on kyllä ollut siis ihan normaalihko jo pidemmän aikaa, koska annos on ollut varsin pieni, mutta silti eilen koitti aika voittajafiilis. Järjestin siis välittömästi armottomat bileet, joihin rakennutin marmorisen barokkikartanon sekä tusinoittain viinaa, suklaata ja juustoa pulppuavia suihkulähteitä. Obama tais käydä pitämässä jnkn puheen kans.

Mitä tästä kaikesta nyt siis jäi ikään kuin käteen?
Himmeä ahdistus mustelmista ainakin, ja huomattavat antipatiat kaikkea pään lähellä tapahtuvaa äkillistä liikettä kohtaan. Pienet ajatuskatkokset ja häiriöt järjenjuoksussa ehkä myös. Tuntuu etten saa esimerkiksi esseistä yhtä kirkkaita kuin ennen kortisonikuuria. Sikäli kun ne nyt toisaalta erityisen kirkkaita olivat ennenkään.
Fyysinen kunto ja ylipäänsä jaksaminen ovat myös vähän niin ja näin tietysti yhä. Paino on pudonnut syksystä kymmenisen kiloa, varmaan enimmäkseen lihasten osalta. Minähän olin aiemmin, köh, vähintään Xenan tasolla verrattomassa atleettisuudessani, mutta nyt esmes surffilaudan raahaaminen oli kyllä huomattavasti uuvuttavampaa kuin taannoin Norjassa.
Uinnin myötä olo on sentään kuitenkin energistynyt maagisesti, ja muutenkin auttaa kun muistaa vain touhuta koko ajan jotain - vanhan romaanin työstämistä eteenpäin, basilikojen kasvatusta ikkunalaudalla, pikainen kyldyyri-visiitti Tallinnaan, le taideprojektei.
Ja uuden surffireissun suunnittelua. Ihan rokkenroll tajuta, että se voi olla ihan mahdollinen harrastus kaikesta huolimatta - onpahan jotain konkreettista odottamista sitten, kun joskus joutuu kuitenkin taas nyhjäämään jossain sairaalavuoteessa remissiosta haikaillen. Kesällä varmaan kuitenkin ensin Euroopan raiteille ja Puolaan pööpöilemään.

Nyt, kaikki kuorossa jälleen vanha viidakon sananlasku: elämys se on paskakin elämys.